Hyytävää hömppää

Päivi Alasalmi
Vainola
Gummerus. 1996

Minulla ei oikeastaan ole mitään mielikuvaa siitä, miksi tartuin tähän kirjaan kirjastossa. Muistaakseni en ole aikaisemmin lukenut Alasalmelta mitään ja takakansitekstin perusteella kirja oli mielenkiintoisen oloinen. Ennakko-odotuksena oli hieman hömpähtävä, mutta tavallaan jännä ja ehkä sopivasti karmiva lukukokemus.

Alasalmen teksti on rehevää, kuvailevaa ja vaivattomasti etenevää. Se on aina plussaa kirjalle. Vainolan kertoja on 25-vuotias nuori nainen, joka saapuu ensimmäisen kerran huomattavasti vanhemman aviomiehensä sukukartanoon. Tarina sijoittuu vuoteen 1996 eli teoksen ilmestymisajankohtaan. Miljöö ja kirjan päähenkilö eivät saa minua voimakkaasti samaistumaan vaan luen teosta lähinnä viihdekirjallisuutena. Sellaiseksi se myös takakansitekstissä luokiteltiin.

Kirja koukuttaa nopeasti. Alusta asti on selvää, että kirjan lopussa selviää jotain hirvittävää. Tunnelma on tiivis, se on sekoitus perinteistä kauhukirjallisuutta ja fantasiaa. Välillä henkilöt kertovat kummutusjuttuja tai paikallisia tarinoita aikaisemmin eläneistä ihmisistä. Tarinasta lähtee rönsyjä moneen suuntaa ja lukemista on pakko jatkaa. Kirjassa on 254 sivua ja ne pitää ahmaista läpi yhdessä päivässä. Vainola on perinteinen vapaapäivän lukuromaani, sen parissa viihtyy monta tuntia kerrallaan.

Valitettavasti loppua kohden romaani alkaa muistuttaa yläkoululaisten kirjoittamia tarinoita. Kuvaamisen sijasta tyyli muuttuu raportoivaksi ja selittäväksi ja tunnelma lässähtää välittömästi. Kirjoittajalle on tullut hoppu päättää tarina. Ennen loppuratkaisua, lukijan on purettava vielä monta kerrosta valkoista käärepaperia ennen kuin salaisuus paljastuu. Loppu on miellyttävän hämmentävä, vaikka lukukokemuksena Vainola on enintään keskinkertainen.

Neljä tuntia elämästään voisi viettää huonomminkin. Nyt olen Alasalmeni lukenut ja olen yhtä kokemusta rikkaampi.