lauantai 6. joulukuuta 2014

Upea, vaativa teos

Riikka Pelo:
Jokapäiväinen elämämme
Teos. 2013

Lainasin Pelon kirjan jo muutama kuukausi sitten. Sain luettua sen loppuun vasta marraskuun lukukampanjan aikana.

Pelon tapa kirjoittaa on kiehtova. Aina kun teos kertoo jostakusta oikeasta historiallisesta henkilöstä, lukija tietää, että kirjailijan on täytynyt ensin perehtyä valtavaan aineistoon. Näin toki on silloinkin, kun kirjoittaa ylipäätään historiallista romaania, sillä huonosti tehty taustatyö valitettavasti näkyy loppituloksessa.

Jokapäiväinen elämämme kertoo venäläisestä runoilijasta Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Aljasta. Tässäkin teoksessa käytetään kahta näkökulmaa ja kahta aikatasoa. Aluksi se tuntuu hankalalta ja lukiessa on välillä plärättävä sivuja taaksepäin, jotta varmasti pysyy kärryillä.

Kirja on aluksi haastava, mutta noin puolessa välissä se imaisee lukijansa. Traagisesta tarinasta kuoriutuu esiin uusia kerroksia ja ymmärrys sekä äitiä että tytärtä kohtaan syvenee.

Pelon Jokapäiväinen elämämme on ehkä vaikuttavin tänä vuonna lukemistani kirjoista.

Maaginen kieli, tavanomainen sotakuvaus

Katja Kettu:
Kätilö
WSOY 2011

Pitkästä aikaa otin luettavan kirjan omasta kirjahyllystäni. Olin ostanut Kätilön pokkarina ainakin vuosi sitten ja eilen tartuin siihen sen enempää suunnitelematta.

Kirjan kieli ja kerronta imaisi mukaan välittömästi. Ihastelin Ketun lauseita ja sanastoa.

Tarinan edetessä tuo taika katosi.

Kätilössä, kuten monissa muissakin 2000-luvun romaaneissa, käytetään useaa näkökulmaa. Tässä romaanissa niitä oli kolme. Toinen muotiseikka tuntuu olevan kahden eri aikatason käyttö. Kätilössä niitä oli loppu mukaan lukien jopa kolme.

Lukijana koen useat näkökulmat ja aikatasot väsyttävinä ja energiaa vievänä. Tarinaan ei voi heittäytyä kunnolla, jos koko ajan pitää olla skarppin kuka puhuu ja milloin puhuu.

Kun aloin lukea kätilöä, minua varoitettiin sen rankkuudesta. Olen viime aikoina lukenut aika paljon sotia käsitteleviä kirjoja, joten tämän romaanin rankkuus ei ylittänyt aikaisempia lukukokokemuksia, ja hyvä niin! Inhoan väkivallalla mässäilyä, eikä ihmisen pahuudesta lukeminen ole koskaan miellyttävää eikä sen pidä ollakaan. Seksuaalinen hyväksikäyttö on aina yhtä ällöttävää ja tuomittavaa.

Kirjassa kuvattu vapaaehtoinen ja aikuisten kesken harjoitettu seksi (oliko asia nyt kyllin asiallisesti muotoiltu) oli luonnollista ja rehevää. Se ei ollut liian alleviivaavaa vaan ihan sitä itseään, Tykkäsin siis.

Hieman epäuskottavaksi tarinan teki sen, kuinka näppärästi näiden ihmisten kohtalot olivat lomittuneet toisiinsa. Elämä on toki sattumuksia täynnä, mutta harvoin piirit sentään ovat ihan näin pieniä.

2000-luvun romaaniksi Kätilö oli kuitenkin ihan kelpo teos, Kannattaa lukea!