Rivit, jotka jättävät jälkiä

Jyrki Kiiskinen: Onnenpyörä. Vuoden 2009 runot.

Kun aamuilla katsoin ulos ikkunasta, paljas ja karu maisema sai minussa vimman alkaa lukea runoja. Muutama kuukausi sitten hain kirjastosta Jyrki Kiiskisen tuotantoa odottelemaan sopivaa hetkeä.

Olen vuosien mittaan lukenut jonkin verran runoja. Makuni on aika, miten sen nyt sanoisin, maanläheinen. Mitä arkisempaa kuvastoa runossa, sitä rajummin se minua puhuttelee. Hyvän sanataiteen merkki (huom. allekirjoittaneen subjektiivinen kokemus) on se, että teosta, siis lyhyttäkään runoa, ei kykene lukemaan kerralla läpi tai se on pakko lukea heti uudestaan.

Kiiskisen Onnenpyörän kahlasin läpi kertalukemalla. Kokoelmassa ei ollut yhtäkään sellaista runoa, johon olisin jäänyt kiinni.

Sanataideteoksena kokoelma oli mielenkiintoinen, sain siitä hyviä vinkkejä omiin tai oppilaitteni kokeiluihin. Onnenpyöriä oli jaettu kahteentoista osaan, jotka oli nimetty kuukausien mukaan. Jokaisessa osassa oli kuusi runoa. Teoksen takakansitekstin mukaan Kiiskinen oli saanut idean oulipo-runoilija Jaques Jouetilta, joka laati runojaan matkustaessaan metrolla. Kuukausittainen sikermä sisälsi kuusi runoa, jotka poikkeavat tyyliltään.

Kiiskisen jokainen jakso alkaa sitaatitilla. Tammikuun sitaatti on Raamatusta. Sivun reunassa on mainittu, missä ja millon runo on kirjoitettu. Idea on todella viehättävä. Se tarkoittaa myös sitä, että kokoelman lopullinen  sisältö ei ole runoilijan omissa käsissä, vaan se kirjoittautuu tavallaan  itsestään.

Pidin eniten toukokuun osuudesta, johon jokaiseen kuuteen runoon oli valittu alkusitaatiksi jokin eläinaiheinen sanomalehden otsikko, joko todellinen tai metaforallinen. Muita tällaisia kirjoittamisen kimmokkeita olivat mm. esineet, kysymykset, maalaukset, äänet jne.

Ja nyt, kirjoittaessani tätä, kokoelma alkaakin puhutella minua. Huomaan, kuinka asiat ovat livahtaneet ohi silmieni. Minun on pakko lukea kokokokoelma uudestaan, jotta ymmärtäisin sen, mitä nyt jälkeenpäin opin teoksesta.

Tämä osoittaa hyvin sen, kuinka tärkeää lukijan on virittäytyä tekstin kanssa samalle taajuudelle. Se on opettajan tehtävä.

Tässä asiassa Jyrki Kiiskisen Onnenpyörä-kokoelma oli minun opettajani. Nöyrä kiitos ja nyt takaisin kokoelman pariin.

Ruotsalaisia tusinadekkareita

Arne Dahl: Verikyynel

Arne Dahl: Pudotuspeli

Luin hiihtolomalla kaksi Arne Dahlin dekkaria. Varasin kirjat kirjastosta luettuani pienen artikkelin Dahlista.

Pudotuspelin alku tuntui jotenkin tutulta, muistin nähneeni vastaavan alkukohtauksen joskus TV:stä. Muuta en kyseisestä katselukokemuksesta muistakaan, ilmeisesti nukahdin, kuten minulle usein käy dekkareita illalla katsoessani.

Selailin molemmat kirjat melko nopeasti läpi. Wallanderini läpilukeneena ne eivät tarjonneet mitään uutta. Sekalainen poliisisakki, joiden yksityiselämää valotettiin juuri sopivasti, selvittää raakoja murhia, joiden kohteena on pääasiassa rikkaita liikemiehiä. Päähenkilönä on Paul Hjelm, joka jää jotenkin haaleaksi ja hahmottomaksi. Pääosan häneltä varastaa chileläissyntyinen nuori poliisi Chávez, josta voisin lukea mielelläni lisää.

Jotta näihin dekkareihin saataisiin jotain uniikkia, murhatavan pitää olla jotenkin poikkeuksellinen. Verikyyneleessä sarjamurhaaja käyttää poikkeuksellisen sadistista kidutustapaa. Pudotuspelissä yhdistävänä tekijänä on vanha jazz-tallenne.

Valitettavasti Dahlin dekkarit jäävät ruotsalaisiksi tusinadekkareiksi.

Sielut sopisivat valkokankaalle

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa.

Vaikka olin lukenut Jääskeläisen romaanista arvioita, en osannut yhtään varautua siihen, mitä kansien välistä löytyisi. Kirjailijalla tiedoksi: tämä on positiivinen kommentti.

Jos minun pitää verrata tätä lukukokemusta johonkin aikaisempaan, mieleeni tulee ainoastaan yksi: Dan Brownin Da Vinci -koodi. Ja tämäkin on pelkästään positiivista.

Aloin lukea teosta kuin mitä tahansa suomalaista proosaa. Ensimmäisiltä sivuilta kävi ilmi, että tämä kirja on erittäin epäsuomalainen. Jo se, että päähenkilön nimi on Judit, antaa teokselle erilaisen latauksen, kuin jos päähenkilönä olisi ollut esim. Leena tai Jaana. Jotenkin tavattoman epäsuomalaiselta tuntui myös se helppous, jolla Judit irroittautuu turvallisesta ja tavanomaisesta avioliitostaan ja pestautuu ystävättärensä johtamaan F-Remediumiin. Ei tuttua ja turvallista erotuskan vellomista sivutolkulla vaan kamat kassiin ja uusi kämppä Hesasta.

Kahdenkymmenen sivun jälkeen alkaa vasta ymmärtää, että kyseessä ei olekaan tyypillinen keskiluokkainen romaani erään naisen elämän käännekohdasta, vaan jotain aivan muuta.

Sielut kulkevat sateessa -romaania on vaikea asettaa mihinkään ihan tyypilliseen genreen. Se on tavallaan eräänlainen kauhufantasia, vähän samantyyppinen kuin nykyään muodissa olevat vampyyritarinat. Ihan oman mausteensa teokseen tekee se, että läpi romaanin sataa. Vettyneen maan ja homeen suorastaan haistaa kirjaa lukiessaan. Tämäkin muistuttaa omaa Da Vinci koodi -elämystäni. Elokuvaversiossa tuntui koko ajan olevan yö ja hahmit hiippailivat pimeässä.

Teoksen toinen päähenkilö, kansainvälistä ateistista liikettä johtava Leo Moreau on hyvin danbrownilainen hahmo hänkin. Hänellä on kontakteja Vatikaaniin ja muihin maailman silmäätekeviin. Hän on itsensä H.P. Lovecraftin pojanpoika, jonka taloudessa majailee myös mystinen Lukija. Moreau on teoksen ylivoimaisesti kiinnostavin henkilö, mielikuvituksessa näin hänet hyvin samanlaisena henkilönä kuin syvästi ihailemani Morse, jolle näyttelijä John Thawn antoi charmikkaan ulkoisen habituksen.

Tarina itsessään on kiehtova, kunhan ensin pääsee oikealle taajuudelle sen kanssa. Jääskeläinen laveeraa vetisellä pensselillä sellaisen maailman, josta oikeastaan ei olisi edes halunnut tietää. Vaikka kyseessä on kauhufantasia, jonka outo maailma olisi helppo jättää taakseen ja unohtaa, teos jää jännällä tavalla kutkuttelemaan. Näinkin voi siis kirjoittaa. Tällaisia maailmoita saa luvan kanssa luoda.

Jääskeläisen teos ansaitsee tulla noteeratuksi. Siitä voisi tehdä vaikka elokuvan, jopa kansainvälisen elokuvan. Enää ei tarvittaisi kuin ammattitaitoinen agentti, joka myisi idean jollekulle tuottajalle.

Keski-ikäistä kipuilua

Jarkko Tontti: Lento

Olin lukenut Tontin Lento-romaanista blogikirjoituksia ja kun löysin sen kirjaston hyllystä, päätin lukaista sen. Lukaisemiseksi se jäikin. Jaksoin lukea alusta huolellisesti noin kolmasosan kirjasta ja loppuosan kahlasin nopeasti läpi. 5-kymppinen Tiitus ja hänen naisseikkailunsa eivät nyt oikein kolahtaneet.

Kirjoilla on kohderyhmänsä  ja minä en tämän kirjan kohderyhmään kuulu. Lukiessa oli olo, kuin olisi ihan väärän seurueen kekkereillä. En löytänyt kirjasta ketään henkilöhahmoa, johon olisin voinut samaistua. Tontin kuvaamat ihmiset jäivät karikatyyrisiksi. Tiitus on juuri sitä miestyyppiä, johon minä en koskaan retkahda. Vaikka hän on pelimiehiä, hänessä ei ole mitään renttua. Rasvatahra paidassa ei hänen kiiltoaan himmennä. Kiiltokuvapoika mikä kiiltokuvapoika. Hänen vaimonsa Aurora on juuri sellainen täydellinen nainen, joka saa kylmät väreet kulkemaan selässä. Nainen pitää kulissit ja kroppansa koossa. Onko hän onnellinen, sitä kukaan ei tiedä? Sympatiapisteitä heruu ainoastaan sikamaisesta aviomiehestä. Loppuratkaisu oli odotettu. Hyvä Aurora, jee...

Tiituksen rakastajatar on taas tyypillinen wanna be -vaimo. En ymmärrä, mitä fiksut ja kypsät miehet näkevät tässä naistyypissä. Tai eivät he näekään, nämä reppanat wanna be -machot heitä ympärilleen keräilevätkin. Tiituksen lentomatkaseuralaiset Maria, Raija Ja Kasim kuvasivat ehkä tyypillisiä uraihmisiä, joita tapaa seminaareissa ja lentokoneissa. Koska minä en tuohon jakkupukusarjaan osallistu, hekin jäivät minulle vieraiksi.

Kirja sinäänsä ei ollut huonosti kirjoitettu, mutta mikäli seura ei nappaa, ei itse matkakaan tunnu oikein miltään. Juonta en viitsi edes kommentioida, koska en enää puolenvälin jälkeen siihen sen kummemmin keskittynyt.

Lento on varmasti jopa riemastuttava lukukokemus jollekulle, joka löytää siitä omaa elämäänsä liippaavia piirteitä. Minä vedän joka aamu kulahtaneen villapaidan päälleni ja hyppään seutukunnan bussiin ja olen onnellinen siitä, että minun elämäni on juuri tällaista kuin se on. Tuo tunne on vain vahvistunut luettuani Lento-romaanin. Kiitos siitä.

Saksalaisen sotilaan näkökulma

Erich Maria Remarque: 

Länsirintamalta ei mitään uutta.

Varasin Remarquen teoksen kirjastosta erään kollegani innostamana. Olin laatinut oppilailleni kirjalistan sotaa käsittelevistä kirjoista ja kysyin historian opettajalta lisäyksiä listaan. Olin kyllä kuullut teoksen nimen aikaisemmin, mutta en ollut koskaan nähnyt edes siitä tehtyä elokuvaa. Kiinnostuin kirjasta entistä enemmän kuultuani, että se kertoo saksalaisten nuorten miesten kokemuksista. Jostakin syystä olin ajatellut, että sekin on kirjoitettu liittoutuneiden näkökulmasta, kuten lähes kaikki muutkin ensimmäistä tai toista maailmansotaa käsittelevät teokset, jotka olen lukenut tai katsonut televisiosta.

Länsirintamalta ei mitään uutta -teoksen päähenkilö on Paul, joka on lähtenyt parikymppisenä nuorukaisena seitsemän opiskelukaverinsa sotaan. Kukaan pojista ei osannut aavistakaan, että sota veisi heidän loput nuoruusvuotensa. Romaani näyttää todenmukaisesti, mitä sota tekee ihmisen psyykkeelle. Viattomimmastakin pojasta kuoriutuu juoksuhaudassa säälimättä tappava eläin, mikäli hän ei anna pelon lamauttaa itseään.

Surullisinta luettavaa on kuitenkin kuvaukset lomilta. Kotona muut ihmiset kohtelevat sankarina ja kyselevät rintamakokemuksista, joista nuoret miehet vaikenevat kuin yhteisestä päätöksestä. Siviilielämä tuntuu kaukaiselta ja vieraalta, pääsy rintamalle muiden sotilastovereiden luo tuo helpotuksen. Romaanin loppu jättää haikeuden lukijan mieleen, mutta toisaalta se lohduttaa.

Yle esitti tammikuussa 2014 saksalaisen minisarjan Sodan sukupolvi. Se kertoo viidestä berliiniläisestä nuoresta toisen maailmansodan pyörteissä. Kuten Remarquen nuoret saksalaissotilaat, nämäkin nuoret kuvittelevat, että suursota kestää vain hetken. Tämäkin teos kuvaa hyvin tavallisten saksalaisten nuorten ajatuksia ja tuntoja sodasta, joka näyttäytyy heille kovin toisenlaisena kuin valtion johto antaa kansalaistensa ymmärtää.

Molempien teosten jälkeen minua jäi askarruttamaan sodasta elossa selvinneiden kohtalo. Kuinka elää rikkoutuneen mielen kanssa siviilissä. Millaisin eväin nämä sodan sukupolvet maailmaansa rakensivat ja millaisen henkisen perinnön he jättivät tuleville sukupolville. Jotkut rintaman kauhuista selviytyneet ovat jalostaneet noista kokemuksistaan taidetta. Tunnetuin lienee J R R Tolkien, joka purki sotatraumojaan Taru Sormusten herrasta -trilogiassaan. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen on sekin kirjoitettu toisen maailmansodan varjoissa.