lauantai 4. lokakuuta 2014

Lisää dekkareita

Eppu Nuotio:
Kosto
Paine
Loppu

Juha Numminen:
Kyyhkynen


Arnaldur Indridason:
Ääni kuin enkelin
Mies järvessä

Koska tykästyin Eppu Nuotion dekkareihin, luin kesän ja alkusyksyn aikana kolme muuta Pii Marin -dekkaria (Kosto, Paine ja Loppu). Sarjasta jäi lukematta yksi osa, jonka saatan lukea myöhemmin.

Dekkariantologian innottamana lainasin kirjastosta Juha Nummisen Kyyhkysen. Se oli hieman erityyppinen jännityskirja, sillä alusta asti oli selvää, kuka rikollinen oli ja lukija joutui jännittämään, missä vaiheessa hän jää kiinni. Henkilöt ja miljöö eivät oikein säväyttäneet. En pidä tällaisesta kulissikirjallisuudesta, kaipaan romaaneihin tavallisen arjen sävyjä, joita löytyy mm. Arnaldur Indridasonin dekkareista. 

Haudan hiljaista oli mykistävä lukukokemus, siksi petyin kovasti lukiessani Ääni kuin enkelin -romaania, sillä se oli kovin sekava ja siinä oli turhaa kikkailua kertojien ja takaumien kanssa. Mies järvessä -romaanissa Indridason käyttää edelleen takaumia ja useampaa näkökulmaa, mutta nyt kokonaisuus on hallitumpi. 

Kävin elokuun lopussa Työväenkirjallisuuden päivässä kuuntelemassa paneelikeskustelua, jossa Timo Sandberg oli yhtenä keskustelijana. Lukaisinkin hänen Lahteen sijoittuvista historiallisista dekkareistaa ensimmäisen osan. Mustamäki oli ihan kelpo dekkari ja siinä viehätti erityisesti aikalaiskuvaus, joka oli huolella kirjoitettu. Mieskirjailijoiden tuntuu olevan äärimmäisen vaikeaa kuvata naisia siten, että naispuolinen lukija voisi heihin samaistua. Sandbergin naiset Hilja, Eliisa ja Vera ovat jotenkin kömpelöitä ja kulmikkaita, vaikka kirjailija ei ole varmasti sitä tarkoittanut. Sama kulmikkuus löytyy myös romaanin miehistä. Vaikka Kekki on pyritty kuvaamaan inhimilliseksi suomalaiseksi mieheksi, en minä häneenkään erityisesti kiintynyt.