sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Taattua Jokista

Seppo Jokinen:
Mustat sydämet
Crime time. 2014

Kävin Tampereen kirjamessuilla varta vasten hakemassa uusimman Seppo Jokisen. Minulle kirjallisen vuodenehdoton  kohokohta on uuden Sakari Koskinen -dekkarin ilmestyminen. Olen ollut uskollinen fani heti ensimmäisestä dekkarista lähtien. Ja minun on tunnustettava, että Sakari Koskinen on yksi vakavimmista kirjallisista ihastuksistani.

Kaksi edellistä Koskis-kirjaa, Hervantalainen ja Vihan sukua, jäivät mielestäni jotenkin vaisuiksi. Siksi tuntuikin erityisen hyvältä, että Mustat sydämet -dekkari imaisi minut mukaan heti ensi sivuilta. Olen elänyt mukana Koskisen naisjutuissa. Raijan ja Sakarin avioero oli melko tyypillinen keissi. Linnea jäi minulle hieman etäiseksi, mutta silti hänen kuolemansa oli traagista. Tässä kirjassa Sakarilla on suhde vilppulalaisen naisen kanssa.

Parasta antia ihmissuhderintamalla ovat kuitenkin olleet Koskisen pienet viritykset työkavereiden kanssa. Ne ovat jääneet viattomaksi flirttailuksi, mutta niissä on ollut juuri sellaista elämänmakuista kipinää. Aikaisempina vuosia Sakarin ajatukset sekoitti pirtsakka Taru, joka myöhemmin avioitui Koskisen kollegan kanssa. Oman mausteensa soppaan on tuonut myös Lundelinin Ulla, joka omalla aikuisen naisen charmillaan on ehkä antanut ymmärtää, ei sitten mitään sen enempää, Ullallahan on ollut oma ukkonsa, reissumuusikko Lundelin, jonka kanssa hän on asunut Hämeenlinnassa.

Nyt Ulla on juuri eronnut ja se tuo sopivasti jännitettä tähän romaaniin.

Mustat sydämet -romaanissa Koskinen on kolmen kollegansa kanssa Australiassa maratonreissulla. Kuinka ollakaan, häntä pyydetään avuksi etsimään erästä Australiassa kadonnutta suomalaistyttöä. Ulla ja Kaatio puolestaan selvittelevät tutuissa tamperelaismaisemissa koulupojan pahoinpitelyä. Tarinat kietoutuvat luontevasti yhteen, kiitos Skypen ja tekstiviestittelyn.

Jokinen kuvaa suorastaan hellyttävästi Australiassa asuvia suomalaismiehiä. Miesten käyttämä kieli on mehevää ja aidonkuuloista, maisemat komeita ja tarina sopivan polveileva ja uskottava. Jokinen ei olisi Jokinen, jos lukija ei joutuisi pyyhkimään silmäkulmaansa romaanin lopussa.

Nyt on taas edessä pitkä vuosi ennen kuin seuraava Koskis-dekkari ilmestyy!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti