lauantai 29. maaliskuuta 2014

Arabialaista äijäkulttuuria

Hassan Blasim:
Vapaudenaukion mielipuoli
WSOY. 2009


Kirjoitin tekstin Hassan Blasimin ensimmäisestä suomennetusta novellikokoelmasta, mutta tuo teksti on kadonnut jonnekin bittiavaruuteen. Kirjoitan tekstini aina luettuani kirjan ja nyt minun on vaikea tavoittaa sitä samaa tunnetta ja niitä vaikutelmia, joita kirjasta sain, vaikka muistankin pienen pätkän sieltä ja täältä kirjoittamastani tekstistä.

Harmittaa ihan vietävästi!

Palaan asiaan, kun saan kirjan uudelleen käsiini. 



Miksi tällaista tapahtuu?

Hussein al-Maadidi
361 päivää helvetissä.
Atena 2013.



Kuulin tästä kirjasta eräältä oppilaaltani ja varasin sen välittömästi kirjastosta. Olen työskennelyt useita vuosia maahanmuuttajien kanssa, joten tarinat sodasta ja epäinhimillisisä pakomatkoista ovat minulle tuttuja. Koskaan kukaan ei  ole kuitenkaan kertonut minulle yksityiskohtaisesti esim. vankileirien oloista. Siksi halusin lukea tämän kirjan, jotta ymmärtäisin paremmin, mitä kaikkea Suomeen pakolaisina muuttaneet ovat joutuneet kotimaassaan kokemaan. Moni meistä ei välttämättä tule ajatelleeksi, että nykyäänkin keskuudessamme elää ihmisiä, jotka lähimenneisyydessa on pidätetty ilman asianmukaista oikeudenkäyntiä ja joita on kidutettu ja nöyryytetty omassa kotimaassaan. Tämän kirjan kirjoittaja on yksi heistä. Hän asuu tällä hetkellä perheensä kanssa Suomessa.

Hussein al-Maadidi oli 30-vuotias toimittaja, kun amerikkalaiset miehittäjät saapuivat Bagdadiin huhtikuussa 2003. Hän teki tuolloin töitä amerikkalaiselle NBC News -televisiokanavalle. Televisiokanava oli tilannut häneltä raportteja, joista kävi ilmi, millaista vastarintaa amerikkalaisjoukot kohtaavat Irakissa ja kuinka suuret niidet tappiot todellisuudessa ovat. Al-Maadidi tapasi vastarintaliikkeiden jäseniä ja toimittajana pyrki tuomaan heidän toimintansa näkyviin positiivisessa valossa, vastapainoksi arabimaiden satelliittikanavien välittämälle kuvalle. Samalla hän halusi näyttää amerikkalaisille, millaisia riskejä heidän sotilaansa Irakissa kohtasivat.

Väistämättä tätä lukiessa tulee mieleen, unohtiko al -Maadidi vanhan sanonnan: sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Kuvitteliko al-Maadidi todella, että hän saisi tukea Irakin vastarintaliikettä USAn piikkiin ilman seuraamuksia. Vaikka hänen tavoitteensa olivat ihailtavia ja ymmärrettäviä, ei liene yllätys, että amerikkalaisille moinen sodanvastainen propaganda oli liikaa.

Luvatessaan osan irakilaisista vastarintaliikkeistä kertovasta materiaalistaan al-Iraqiya TV -satelliittikanavan käyttöön, al-Maadidi otti tietoisen riskin. Kyseisen kanavan tavoitteena oli antaa irakilaisille tietoa eri maakuntien tilanteesta ja siitä, millaisia vastarintaliikkeitä maassa toimii. Tavalliset kadunmiehet ajattelivat nimittäin, että vastarintaliikkeen jäsenet olivat todellisuudessa varkaita, murhaajia ja kaatuneen hallinnon entisiä virkamiehiä. Tällaista kuvaa Irakin viralliset tiedotusvälineet kansalaisilleen välittivät. Tuon kuvan muuttaminen oli al-Maadidille sydämen asia ja siitä hän sai lopulta maksaa kalliisti.

Hussein al-Maadidi pidätettiin, kun hän oli menossa tapaamaan al-Iraqyja TV -satelliittikanavan johtajaa. Hän oli edellisenä päivänä toimittanut johtajalle kuvamateriaalia mielenosoituksesta. Materiaali oli tavalla tai toisella päätynyt miehittäjien käsiin ja kanavan johtaja oli kertonut sotilaille kuvaajan henkilöllisyyden.

Tästä alkoi 361 päivää kestävä vankeus. Al-Maadidi kuvaa kuulusteluja epäinhimillisissä olosuhteissa. Hän joutuu istumaan huoneessa säkki päässä kahden koiran näykittävänä. Hänet kuljetetaan ns. henkien taloon, jossa oli useita kymmeniä eri-ikäisiä vangittuja. Valmistauduin lukemaan järkyttäviä kuvauksia amerikkalaisten sotilaiden kidutusmenoista, mutta yllättäen tässä ensimmäisessä vankilassa kiduttaja ei ollutkaan lihaa ja verta vaan dzinni, paha henkiolento. Al-Maadidin mukaan muslimit, huolimatta koulutustaustastaan, uskovat näihin tuhansia vuosia eläneisiin henkiolentoihin, jotka jakavat maapallon ihmisten kanssa. Joskus dzinni voi asettua ihmiseen ja saa hänet kärsimään eri tavoin. Olennon voi manata pois henkilö, joka osaa keskustella hengen kanssa. Al-Maadidi kuvaa usean sivun ajan yhden tällaisen dzinnin manaamista.

Al-Maadidi pidätettiin ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Amerikkalaisten teettämässä valheenpaljastustestissä häneltä yritettiin saada tunnustuksen syytteeseen, jonka hän kuuli ensimmäisen kerran. Miehittäjien mukaan häntä syytettiin amerikkalaisten vakoilusta. Myöhemmin hän kuuli, että häntä epäiltiin myös Punaisen ristin toimiston räjäyttämisestä. Kuulustelujen välissä al-Maadidi joutuu asumaan eläimille tarkoitetussa häkissä. Hän joutuu todistamaan sotilaaspoliisien sadistisia keinoja saada vangit tunnustamaan tekojaan. Vankeja hakattiin ja raiskattiin muiden vankien silmien edessä. Mutta pahin on vasta edessä, sillä al-Maadidi saa siirron Irakin Guantanamoksi nimettyyn Abu Ghraibin vankilaan.

Al-Maadidi oli tehnyt ennen miehitystä lehtijutun Abu Ghraibista, joten paikka oli hänelle entuudestaan tuttu. Vankila oli käytössä jo Saddam Husseinin hallinnon aikana. Abu Ghraibissa vankien käsittely on erityisen raakaa ja epäinhimillistä. Heitä pidettiin kahlittuina ja heitä potkittiin ja hakattiin jatkuvasti. Järkyttävintä oli, että vankeina oli sekä vanhoja naisia että nuoria poikia. Abu Ghraib on tullut suurelle yleisölle tutuksi julkisuuteen vuotaneiden raakojen häpäisykuvien vuoksi. Al-Maadidi oli noiden kuvien ottamisen aikaan vankina samassa vankilassa. Miehittäjät käyttävät kaikkia mahdollisia keinoja halventaa ja nöyryyttää irakilaisia vankeja. He sotkevat heidän ruokaansa ulostetta, virtsaavat heidän päälleen, riisuvat heidät alasti ja vetävät perässään pitkin vankilan käytäviä. On uskomatonta, että mikään kansainvälinen taho ei puutu tällaiseen mielivaltaan. Miten suurvallalla, joka omien puheittensa mukaan tuo demokratiaa alistetuille kansoille, on varaa käyttäytyä näin miehittämissään maissa?

Al-Maadidi saa siirron Vigilantin vankileirille, joka on yksi Abu Ghraibin telttaleiri. Siellä vangit elävät omissa yhteisöissään sen mukaan, mistä päin Irakia he ovat kotoisin. Joukossa on autokauppiaita, lukutaidottomia paimentolaisia, yliopisto-opettajia, koululaisia ja entisiä hallinnon virkamiehiä. Yhteisessä teltassa he keskustelevat ja väittelevät rinta rinnan. Al-Maadidi kirjoittaakin, että vankileiri on kuin ylösnousemuksen kokoontumispaikka, jossa kaikki syntyperään ja taustaan katsomatta ovat samanarvoisia. Vaikka elämä vankileirillä on äärimmäisen ankeaa, al-Maadidin kuvauksesta pilkahtaa vahva elämänhalu.Toimittaja on toimittaja vankinakin. Hän järjestää TV Kanava Al Jazeerassa esitetyn suositun TV-shown innoittamana oman Vastakkainasettelu-väittelyn yhdessä osastonsa teltassa. Myös uskonnollisista pyhäpäivistä pyritään pitämään kiinni. Vangit esittävät irakilaisia kansantansseja ja perinteisiä, hengellisiä lauluja osittain ärsyttääkseen miehittäjiä. Toisaalta uskonnollisten tilaisuuksien järjestäminen auttaa vankeja pitämään ajatukset pois senhetkisestä kurjuudestaan.

Vigilantin leirin kuulustelukäytännöt poikkeavat huomattavasti al-Maadidin aikaisemmin kokemista. Vaikka tässäkin leirissä sotilaspoliisit osaavat olla julmia ja kohdella vankeja huonosti, al-Maadidi keskittyy kuvaamaan enemmän vankien solidaarisuutta ja kapinointia vartijoita vastaan. He valmistivat salaa aseita, piilottavat juomaa ja ruokaa pahojen päivien varalle. He kuntoilevat ja opiskelevat englantia juttelemalla vartijoiden kanssa. Al-Maadidi kertoo, että jotkut latinalais-amerikkalaista syntyperää olevat sotilaspoliisit juttelevat avoimesti vankien kanssa omasta tilanteestaan. He kertovat tulleensa Irakiin vain saadakseen oleskeluluvan, kansalaisuuden tai opiskelustipendin USAhan. Sotilaspoliisit myöntävät, että heidän saamansa palkka on verirahaa, mutta he ovat hyväksyneet tilanteen kohottaakseen omaa elintasoaan.

Leireiltä vapautetaan jatkuvasti vankeja. Monet heistä saavat surmansa melko pian vapautumisensa jälkeen. Uusia vankeja saapuu koko ajan. Myös Vigilantissa on lapsivankeja, jotka on otettu kiinni isiensä epäillyistä rikoksista. Joitakin lapsia on pidetty selliosastoilla yli vuoden. Kaiken kaikkiaan Abu Ghraibissa oli miehityksen aikana yhteensä 650 lapsivankia.

Vigilantin leiristä al-Maadidi siirretään Ganci-leiriin, jossa omaisetkin saavat vierailla. Siellä hän saa tavata ensimmäisen kerran veljensä. Ennen vapauttamistaan al-Maadidi siirretään Buccan vankileirille. Leiri sijaitsee aavikolla ja olosuhteet ovat kuumuuden vuoksi sietämättämät. Leirillä vangit kahakoivat vartijoiden puuttumatta asiaan. Yksi kahakka päättyy kuuden shiiavangin kuolemaan. Sitä seuranneessa kahakassa kuolee kolme vankia ja 75 haavoittuu.

Al-Maadidi viettää loput vankeusajastaan Buccassa. Hänet vapautetaan kuukausi sen jälkeen, kun Kansainvälinen Punainen risti on haastatellut häntä leirillä.

Tiesin luku-urakkaa aloittaessani, että kirja on varmasti synkkää luettavaa. Olen kuitenkin tyytyväinen, että luin sen loppuun asti. Länsimaissa, ja siis jopa Suomessa, uutisointi on kovin yksipuolista. En ainakaan muista, että olisin koskaan nähnyt televisiossa al-Maadidin kuvaamaa materiaalia vastarintajoukoista, vaan suurin osa uutistalojen tuottamista materiaaleista kertoo asiat miehittäjien näkökulmasta. Ja kun Abu Ghraibin häväistyskuvat julkaistiin, suuri yleisö on vilpittömän hämmästynyt julmuudesta ja epäinhimillisyydestä. Kirjan luettuani en lainkaan hämmästele sitä, että irakilaiset eivät arvosta amerikkalaisia tai he sulkevat korvansa kaikelta turhan ylevältä puheelta demokratiasta. Kukaan irakilainen tuskin haluaa kokea tuollaista amerikkalaista demokratiaa, jota miehittäjät Irakissa edustivat.

Tuntuu uskomattomalta, että tuollaisista kokemuksista on ylipäätään mahdollista enää eheytyä ihmisenä ja jatkaa normaalia elämää. Voiko tuollaisen pahuuden vain sulkea pois tietoisuudestaan ja kieltää noiden kokemusten olemassaolon? Miten kidutuksiin ja nöyryytyyksiin osallistuneet sotilaat kykenevät jatkamaan elämäänsä? Entä kidutetut, raiskatut ja häpäistyt vangit?

Al-Maadidi jatkoi vapauduttuaan journalistina ja hän oli mukana paljastamassa Hadithan kaupungissa tapahtuneen verilöylyn seurauksia. Hän joutui jälleen miehittäjien mustalle listalle ja aikansa pakoiltuaan hän joutui jättämään Irakin vuonna 2007. Tällä hetkellä al-Maadidi asuu perheineen Suomessa.

Lisätietoja:

Irakin miehitys
Hussein al-Maadidi






keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Fantasiakirjallisuuden isä - J.R.R. Tolkien

Colin Duriez:
Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
suom. Jere Saarainen
Minerva. 2012

Häpeän tunnustaa, että en ole koskaan lukenut Taru sormusten herrasta -  kirjaa. En ole koskaan edes katsonut yhtäkään osaa teoksesta tehdystä elokuvasta. Olen kuitenkin tutustunut J.R.R. Tolkienin elämään lukemalla hänestä Wikipediasta ja muistaakseni jostakin hänen elämäkerrastaan. Olen myös katsonut National Geographyn huikean TV-ohjelman  The Lord of the Rings,  Beyond the Movie.


Lainasin Duriezin kirjan kirjastosta, koska olin juuri hiljattain lukenut ensimmäisestä maailmansodasta kertovan Länsirintamalta ei mitään uutta. Joululomalla olin katsonut pari tuotantokautta Downton Abbeyta, jossa myös elettiin ensimmäisen maailmansodan aikaa. Samaan aikaan Tolkienin elämäkerran kanssa lainasin myös Agatha Christien omaelämäkerran, josta kirjoitin täällä.

Duriezin teos ei oikeastaan tarjonnut mitään uutta, mutta se on joka tapauksessa kelpo paketti vaikkapa koululaiselle, joka haluaa perehtyä tarkemmin Tolkienin elämään. Duriez kertoo Tolkienin lapsuudesta Etelä-Afrikassa, isän kuolemasta, perheen muutosta Englantiin ja elämästä sukulaisten  luona. Tolkienin elämään mahtuu sekä dramatiikkaa että romantiikkaa jatkossakin. Äidin kuoleman jälkeen katolinen pappi toimii poikien huoltajana täysi-ikäisyyteen saakka. Nuoren Ronaldin rakkaus Edithiin kestää usean vuoden pakkoeron ja pari pääsee kuin pääseekin naimisiin. 

Tolkien oli henkeen ja vereen yliopistomies. Minua kiehtoo erityisesti se intohimo, jolla Tolkien paneutui muinaiskielien sekä vanhojen mytologioiden tutkimukseen omaa kirjallista tuotantoaan varten. Hän opetteli jopa suomea lukeakseen Kalevalaa. Moni ei taida tietää, että eräs hänen luomansa haltikieli perustuu suomen kieleen.

Kirjaa lukiessani surffailin Oxfordin yliopiston sivuilla ja perehdyin samalla englantilaiseen college-systeemiin. Sen jälkeen minun oli pakko katsella yksi jakso Morsea ja kuunnella klassista musiikkia. Elämäkerta oli siis kaikin puolin ylevöittävä kokemus.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Murhamamman elämäkerta

Agatha Christie: Vanha hyvä aikani. WSOY

Olen lukenut aikaisemminkin Agatha Christiestä, joten aihe oli minulle entuudestaan tuttu. Tuolloin opin mm. sen, että yläluokkalaisten tapa asua talvet ulkomailla johtui nimenomaan siitä, että heillä ei ollut varaa ylläpitää isoja talojaan ja sen henkilökuntaa ja siksi he muuttivat halvempien elinkustannusten perässä Välimeren rannikolle. Melko tyylikäs tapa köyhäillä.

Tavallaan viehättävä on Christien luonnehdinta isästäänkin:

Nykyisten mittapuiden mukaan isääni ei luultavasti katsottaisi suopein silmin. Hän vietti varsin joutilasta elämää. Silloin elettiin pääomatulojen aikaa, ja ihmisillä, jotka tulibat "omillaan" toimeen, ei ollut tapana tehdä työtä. Heidän ei edellytetty tekevän työtä. Epäilen sitä paitsi suuresti, olisiko isäni muutenkaan ollut hyvä työntekijä."

Christie keskittyy kirjan alussa kuvaamaan onnellista ja huoletonta lapsuuttaan ja nuoruuttaan, joka päättyi isän kuolemaan. Hänen sisarensa avioitui ja äitinsä terveys alkoi huonontua. Mutta nuoren Agathan elämä ei ollut suinkaan ilotonta, hän rakasti uimista, rullaluistelua ja lukemista. Hän haaveili omam romaanin kirjoittamisesta. Hän opiskeli ranskalaisessa pensionaatissa, opiskelu pianonsoittoa ja laulua. Christie kuvailee viktoriaanisen ajan seuraelämää tapaan, joka on tuttua esim. englantilaisista pukudraamoista. Toisin kuin ystävättärensä, jotka astuivat seuraelämään Lontoossa tai New Yorkissa, Agatha-neidin debyytti tapahtui Kairossa.

Tarinoiden kirjoittamisen Christie aloitti vuonna 1911. Hän lähetti niitä lehdille, mutta ne palautettiin yksi toisensa jälkeen. Ensimmäiseen salapoliisitarinaan hän sai kimmokkeen sisarensa kanssa käymästään sanailusta. Sisar väitti, että Agatha ei pystyisi kirjoittamaan kelvollista salapoliisitarinaa, sillä niitä on hyviin vaikea sommitella".

Ensimmäisen salapoliisitarinansa kirjoittamisen Christien aloitti työskennellessään sodan aikana sairaalan apteekissa. Myrkkypullojen keskellä hän pohti, mikä olisi rikos, kuka murhaisi kenet ja mikä olisi motiivi. Sen jälkeen oli päätettävä, kuka olisi salapoliisi. Jostakin syystä hän tuli ajatelleeksi belgialaisia sotapakolaisia, ja kuinka ollakaan, hän valitsi salapoliisikseen belgialaisen sotapakolaiseksi joutuneen eläkkeellä olevan poliisiupseerin. Hercule Poirot oli syntynyt!

Stylesin tapaus valmistui sodan aikana ja Christien lähetti sen kustantamoihin, joista se lähetettiin takaisin. Mutta elämä jatkui. Sota päättyi, Agatha ja Archie saivat tyttären ja olivat aloittaneet seesteisen perhe-elämän. Christie sai kutsun tulla kustantamoon keskustelemaan käsikirjoituksestaan. Neuvottelujen jälkeen Stylesin tapaus päätettiin julkaista ja samalla Christie tuli sitoutuneeksi tarjoamaan kustantajalle viisi seuraavaa romaaniansa.

Christie kuvaa elävästi naisen elämää kodin ja työn ristipaineessa. Hänelläkin oli onneksi lastenhoitajansa ja toisinaan kotiapulainen, joka auttoi sekä lapsen että taloudenpidossa. Tällaisesta nykynainen voi vain haaveilla, vaikka hän voisikin viedä lapset aamulla päiväkotiin ja tilata viikkosiivouksen kotiinsa. Nykyvanhemmat tuskin voisivat kevein sydämin jättää lapsensa kotimaahan ja lähteä maailmanympärysmatkalle. Agathalle ja Archielle se oli kuitenkin mahdollista.

Agathan ja Archien avioliitto loppuu aviomiehen uskottomuuteen. Christiestä tulee yksinhuoltaja. Hän jatkaa kirjoittamista, tytär opiskelee sisäoppilaitoksessa. Itsenäisenä naisena hänellä on mahdollisuus päättää omista asioistaan. Christie haaveilee pienestä matkasta aurinkoon ennen kuin tytär tulee joululomaksi kotiin. Kohtalo tarttuu ohjaimiin ja kuinka ollakaan Länsi-Intian ja Jamaikan sijasta Christie hyppääkin Idän pikajunaan ja matkustaa Bagdadiin.

Se ei jää hänen viimeiseksi matkakseen itään. Joululoman jälkeen hän matkustaa Rooman ja Beirutin kautta Bagdadiin. Siellä hän käy tutustumassa arkeologisiin kaivauksiin ja tapaa toisen aviomiehensä Max Mallowanin.

Elämä arkeologin rinnalla vie Christien useiksi vuosiksi ulkomaille. Agatha ja Max palasivat Englantiin ja heillä molemmilla oli runsaasti kirjallisia töitä. Toisen maailmansodan aikana Christie työskenteli sairaalassa, kuten oli tehnyt jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Agathasta tulee sodan aikana isoäiti ja hän kirjoittaa salapoliisiromaaneitaan.

Christie kirjoitti viimeisen kappaleen omaelämäkertaansa vuonna 1965. Lopussa hän pohtii kirjallista uraansa. Hän mainitsee Väärän vänkyrän talon ja Syyttömyyden taakan parhaiksi salapoliisikirjoikseen. Välit aviomieheen ovat kunnossa. Myös hänen uransa kohokohdat saavat tilaa elämäkerran loppuosassa.

Agatha Christien elämä on kokonaisuudessaan kiehtova ja loistava esimerkki aikansa englantilaisesta naisesta. Hänestä kuka tahansa keski-ikäinen nainen voi ottaa mallia, vai mitä ajattelette tästä:

Olen iloinnut suuresti siitä toisesta kukinnan kaudesta, joka alkaa silloin kun tunteitten ja henkilösuhteiden leimaama elämä päättyy ja kun äkkiä - noin viidenkymmenen vuoden iässä - huomaa, että edessä avautuu kokonaan uusi elämä täynnä asioita, joita voi ajatella ja tutkiskella ja joista voi lukea. Huomaa äkkiä käyvänsä taidenäyttelyissä, konserteissa ja oopperassa samalla innolla kuin kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin. Ohi on se kausi, jonka aikana henkilökohtainen elämä vaatii kaiken tarmon, nyt on jälleen vapaa katselemaan ympärilleen. Voi nauttia joutilaisuudesta, nauttia asioista. On yhä kyllin nuori matkustaakseen, joskaan ei enää kestä yhtä rankkaa elämää kuin joskus aikaisemmin. On aivan kuin olemuksessa nousisi uusi ideoiden ja ajatusten mahla. Sen rinnalla tietysti seuraa kaiken aikaa lisääntyvän iän rangaistus  - lähes aina kolottaa jokin kohta. - - -  Kaikki tämä on koettava, ja kaikki se on kestettävä. Uskon kuitenkin ihmisten noina vuosian tuntevan saamastaan elämän lahjasta suurempaa ja elävämpää kiitollisuutta kuin koskaan aikaisemmin.

Elämäkerranviimeiset sanat ovat myös paljon puhuvat:

Lapsisanoo: "Kiitos, Herra, hyvästä ateriasta."
Mit itse sanoisin seitsemänkymmentäviisi täytettyäni? "Kiitos, Herra, hyvästä elämästä ja kaikesta rakkaudesta, joka on tullut osakseni."

---------------------
Aika paljon tekstiä syntyi kirjasta, jota en muka edes kunnolla lukenut läpi ja jonka meinasin ainoastaan mainita kirjalistassa.

Tämä blogi on osoittanut minulle, miten paljon enemmän lukemastaan saakaan irti, kun siitä on kirjoitettava edes jotakin.



Kaupunki, meri ja vuoret.

Jyrki Kiiskinen: Sillä ei ole nimeä. Art House.
Kiiskisen Onnenpyörä opetti minulle tarkkaavaisuutta. Ymmärsin, kuinka tärkeä jokainen yksityiskohta runoteoksessa on. Mikään taideteos ei pysty karistamaan itsestään kontekstia; aikaa ja paikkaa, jossa se on luotu. Ilman kontekstia Kiiskisen Onnenpyörä-kokoelman runot olisivat jääneet irrallisiksi ja käsittämättömiksi. Toisella lukukerralla ne heräsivät eloon. Olen todella vaikuttunut!

Olin lainannut kirjastosta neljä Kiiskisen kokoelmaa ja mitään sen kummemmin ajattelematta satuin lukemaan Onnenpyörän ensimmäisenä. Jäljelle jääneet päätin lukea ilmestymisjärjestyksessä. Sillä ei ole nimeä on Kiiskisen toinen runokokoelma, joka ilmestyi vuonna 1990.

Aloittaessani lukemisen yritin olla varuillani. Luin ensin kirjan takakansitekstin ja kaikki aloituslehdet huolella. Kokoelman alussa on maininta, että runot ovat elegioita. Aloinkin lukea ensimmäisiä runoja elegisella mitalla. Se toimi yllättävän hyvin, vaikka ei ihan leinomaisiin sfääreihin yltänytkään.  Elegian kaihoisa pohjavire Kiiskisen teksteistä kuitenkin välittyi selvästi:

Mihin joutui unistani suhina ja sirkat
jotka hankasivat
väsymättä teräviä jousiaan.

Matkustan taas kiven sisään
ja putoan sen syvyyteen,
kaikuvaan hormiin joka vie
tilattomaan pimeään tyhjään.

On minullakin ollut sisälläni avaruus
jossa trooppiset lehdet avautuvat
syleilemään tuulta ja valoa.
Nyt minä olen luonnoton,
istun keittiössäni, koneiden ryteikkö
on saartanut minut
enkä näe aurinkoa
keinovalon lävitse.
Siellä jossakin lakeudet kasvavat yhä
sakeaa ruohoa, mutta minussa ei ole
tilaa avarille näkymille.

Käteni on veltto
pöytä on kylmä.
Jokin merkitys unohtui kun rakensimme
maailman uudelleen.

Kiiskisen kokoelmassa on vain kolme runoa. Ensimmäinen niistä on yli 50 liuskaa pitkä. En jaksanut lukea sitä kokonaan elegisella mitalla. Hauska yhteensattuma oli, että juuri edellisenä iltana olin Pulsen keikalla, jossa bändi esitti Pink Floydin Dogs-kappaleen, jonka kesto on 17 minuuttia. Ehkä sen vuoksi minun oli helppo uppoutua näin pitkään runoon. Olin valmiiksi jo oikealla taajuudella.
Ensimmäisessä runossa viehätti juuri se, että se vei lukijansa matkalle. Runon alusta huokuu kaupungin yksinäisyys, karuus ja pimeys. Urbaanin elämän ääniä, raitiovaunu, lokit, kellon viisareiden raksahdukset.
Runon puhuja kaipaa merelle, vaikka tunnistaa senkin menneeksi illuusioksi:

Kivi oli lämmin ja laakea jalkapohjan alla;
tuuli kävi ylitsemme
kuin ystävällinen henki, lepäsimme
kalliolla vierekkäin
ja grilli savusi
ei mustaa vaan valkoista savua,

tuuli nuoli alastomat ruumiit,
sinä nauroit.
Juoksimme vesirajaa pitkin kuumina
ja sukelsin,
vesi kadotti värinsä, näin aalloissa
liikkuvat kasvit,
ne kietoivat minut
ja olin onnellinen, onnellisempi 
kuin elokuvan ihmiset

------

Kaipaan merelle vaikka merellä ei ole
mitään tarjota;
kaljut kivet laakeat luodot
pistävät esiin veden äänettömyydestä
vaaleampina kohtina.
Sen paremmin en osaa selittää.

Todella viehättävä on myös kevääseen ja kesään puhkeavan kaupungin kuvaus:

Puistossa syntyy lauluja kun kevät puhkeaa
arasti lumen alta
ja viini on pyhitetty pulloihin.
Ihmiset kokoontuvat terasseille meluamaan,
puhe sorisee,
solisee olut laseissa keltainen valo.
Lopulta nauru läikkyy
ja vahtimestari ryhdistäytyy näkyvästi.
Hän seisoo portin pielessä ja ruskettuu
kasvoistaan, koko talven
hän harjoitti lihaksiaan
ja nyt puku kiristää niitä.

Uimarannalla selät kiiltävät
ja värikäs pallo pomppii niiden keskellä;
rinnat haluavat ulos koteloistaan
nyt kun aurinko on palanut
ja vaatteet vähenevät.
On aika etsi' tarkoitus
ruumiin kauneudesta joka ei mätäne.

Kävelen kojujen ohitse huudoista välittämättä,
kävelen torin halki sataman taakse.
Ei ystävät nosta, ei näe ei kuule.

Runon loppu luo kirpaisevan ristiriidan, runonpuhuja poistuu valosta ja keveydestä harmauteen. Tuttu tunne, keveys ja huolettomuus ovat illuusiota.

Meren sijasta pakopaikan tarjoaa vuoret. Runonpuhuja vaihtaa toiseen persoonaan. Kenelle hän puhuu? Itselleen, ystävälleen, rakastetulleen?

Petyit maailmaan ja pakenit vuorille.
Ruoho soi tuulessa, tuuli nuolee kivet
jäkälät ja kaarnat,
petäjät tuoksuvat kuin naaraat.
Et tarvitse muuta.

Tuttua kuvastoa löytyy myös koulun iltavahtimestarilta. Runon puhuja istuu käytävällä ja havainnoi liikuntasalista kaikuvia ääniä, seinäkellon raksahtelua ja ohiajavien bussien valokiilojen heijastuksia koulun lasiovissa.  

Kokoelman loppuosa jää minulle hieman etäiseksi.
Mutta se ei haittaa, sillä olen jo saanut näistä säkeistä jo irti enemmän kuin alkuun uskalsin edes toivoa.

Runoudesta kirjoittaminen on minulle epämukavuusalueelle astumista. Olen iloinen, että intouduin kirjoittamaan tämänkin verran lyriikasta. Jätän kaksi seuraavaa Kiiskistä myöhemmäksi ja luen välillä jotain tutumpaa ja turvallisempaa.