maanantai 21. huhtikuuta 2014

Hyytävää hömppää

Päivi Alasalmi
Vainola
Gummerus. 1996

Minulla ei oikeastaan ole mitään mielikuvaa siitä, miksi tartuin tähän kirjaan kirjastossa. Muistaakseni en ole aikaisemmin lukenut Alasalmelta mitään ja takakansitekstin perusteella kirja oli mielenkiintoisen oloinen. Ennakko-odotuksena oli hieman hömpähtävä, mutta tavallaan jännä ja ehkä sopivasti karmiva lukukokemus.

Alasalmen teksti on rehevää, kuvailevaa ja vaivattomasti etenevää. Se on aina plussaa kirjalle. Vainolan kertoja on 25-vuotias nuori nainen, joka saapuu ensimmäisen kerran huomattavasti vanhemman aviomiehensä sukukartanoon. Tarina sijoittuu vuoteen 1996 eli teoksen ilmestymisajankohtaan. Miljöö ja kirjan päähenkilö eivät saa minua voimakkaasti samaistumaan vaan luen teosta lähinnä viihdekirjallisuutena. Sellaiseksi se myös takakansitekstissä luokiteltiin.
Kirja koukuttaa nopeasti. Alusta asti on selvää, että kirjan lopussa selviää jotain hirvittävää. Tunnelma on tiivis, se on sekoitus perinteistä kauhukirjallisuutta ja fantasiaa. Välillä henkilöt kertovat kummutusjuttuja tai paikallisia tarinoita aikaisemmin eläneistä ihmisistä. Tarinasta lähtee rönsyjä moneen suuntaa ja lukemista on pakko jatkaa. Kirjassa on 254 sivua ja ne pitää ahmaista läpi yhdessä päivässä. Vainola on perinteinen vapaapäivän lukuromaani, sen parissa viihtyy monta tuntia kerrallaan.

Valitettavasti loppua kohden romaani alkaa muistuttaa yläkoululaisten kirjoittamia tarinoita. Kuvaamisen sijasta tyyli muuttuu raportoivaksi ja selittäväksi ja tunnelma lässähtää välittömästi. Kirjoittajalle on tullut hoppu päättää tarina. Ennen loppuratkaisua, lukijan on purettava vielä monta kerrosta valkoista käärepaperia ennen kuin salaisuus paljastuu. Loppu on miellyttävän hämmentävä, vaikka lukukokemuksena Vainola on enintään keskinkertainen.

Neljä tuntia elämästään voisi viettää huonomminkin. Nyt olen Alasalmeni lukenut ja olen yhtä kokemusta rikkaampi.

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Kadonnut maailma

Chinua Achebe:
Kaikki hajoaa
Basam Books. 2014

Matti Kuusela kirjoitti Aamulehdessä 16.4.2014 nigerialaisesta kirjailijasta Chinua Achebesta. Kuusela oli ihmeissään, että tämän mestarikertojan merkkiteosta ei ollut aikaisemmin käännetty suomeksi. Acheben vuonna 1958 kirjoittama Things Fall Apart on romaani, josta Kuusela kertoo afrikkalaisen romaanitaiteen alkaneen. Hän törmäsi siihen ensimmäisen kerran 1970-luvulla kirjoittaessaan pro gradu -työtään afrikkalaisesta romaanista.

Varasin teoksen heti luettuani Kuuselan jutun ja ilokseni sain hakea sen kirjastosta jo samana iltapäivänä.

Kuusela on oikeassa. Achebe on mestarillinen kertoja. Hän kirjoittaa lauseita, jotka lumoavat. Jotkut lauseet on luettava muutamaan kertaan, jotta niistä varmasti saa kaiken irti. Joku voisi sanoa sitä vaikealukuiseksi, minusta kyse on ennemminkin kerrontatyylistä.

Tästä kirjasta ei voi kirjoittaa nopeaa referaattia, vaan sitä on pysähdyttävä välillä pohdiskelemaan.
Kirjasta tekee haastellisen, sen kerroksellisuus. Teksti liikkuu monessa eri ajassa, se poukkoilee meneisyyteen ja nykyhetkeen. Koska henkilöiden nimet ovat afrikkalaisia, eivätkä ne jää helposti mieleen, minun on välillä palattava takaisin, jotta tiedän, kenestä kulloinkin on kysymys.

Kirja päähenkilö on Okonkwo, Umuofian kylässä asuva merkittävä mies. Hänen isänsä oli tunnettu saamattomuudestaa ja laiskuudestaan ja Okonkwo taisteleekin koko elämänsä sitä vastaan, että hänestä ei tulisi vain isänsä kaltaista vätystä. Siksi hän on nuoruudestaan asti paiskinut kovasti töitä ja kasvattanut omaisuuttaa. Perhettään, johon kuuluu kolme vaimoa ja kahdeksan lasta, hän ohjaa ankaralla kädellä.

Achebe johdattelee länsimaisen lukijan lempeästi afrikkalaiseen menneisyyteen, johon kuuluvat läheisesti klaanit, luonto ja mystiikka. Naisia kutsutaan viittamalla heidän vanhimman lapsensa nimeen tyyliin Nwoyen äiti. Klaanin säännöt ovat ehdottomia ja niitä rikkovia halveksitaan, sillä yksi itsekäs teko saattaa vaarantaa koko heimon tulevaisuuden.Tämän saa tuta myös Okonkwo, joka pahoinpitelee nuorimman vaimonsa rauhanviikolla.

Achebe tuo hyvin ilmi sen, että afrikkalaisten perinteinen elämäntapa on ollut hyvin säädeltyä ja säännönmukaista. Eurooppalaiset valloittajat eivät sitä kyenneet näkemään.

Achebe kuvaa neutraalisti ja liikaa värittämättä valkoisen miehen saapumisen klaanin maille ja kristinuskon aikaansaaman hajaannuksen. Achebe saa minut samaistumaan klaanin miehiin, jotka naureskelevat lähestyssaarnaajan puheille kristinuskon jumalkäsityksestä. Toisaalta se saa ymmärtämään sen arvokkaan työn arvon, jota lähestyssaarnaajat omassa, vahvassa uskossaan heimojen parissa tekivät. Umuofian kylässä esim. kaksosina syntyneet lapset hylättiin metsään samoin kuin osut, klaanien ulkopuolelle jätetyt hylkiöt. Heidät kristinusko kirjaimellisesti pelasti.

Chinua Acheben sanotaan olevan afrikkalaisen romaanikirjallisuuden isä. Kaikki hajoaa -romaani tuo mieleeni väistämättä Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen. Achebe kuvaa samalla lämmöllä kansansa ihmisiä kuin Kivi veljeksiä. Kirjan henkilöt kertovat lapsilleen viehättäviä satuja ja opettavaisia tarinoita. Niihin tekisi mieli palata uudelleen ja kirjoittaa ne muistiin eteenpäin kerrottavaksi.

Vaikka kirjan loppu on traaginen, siitä tulee hyvä ja tasapainoinen olo. Acheben kirja on teos, jonka jälkeen tietyt asiat loksahtavat kohdalleen. Menneisyyttä ei voi enää muuttaa, mutta tällaisten teoksien jälkeen sitä ymmärtää piirun verran paremmin.




keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Sirkuksen matkassa

Sara Gruen:
Vettä elefanteille
Bazar. 2008

Lainasin kirjan ystäväni suosituksesta. Minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia kirjasta, joten aloitin lukemisen lähinnä uteliaana.

Jacob Jankowski on 93-vuotias puolalainen mies, joka on tehnyt elämäntyönsä sirkuksessa. Tämä mielellään omissa oloissaan viihtyvä vanha mies asuu vanhainkodissa. Jo kirjan alun prologissa käy ilmi, että Jacobilla on salaisuus. Kun kaupunkiin saapuu sirkus, Jacob muistelee nuoruuttaan. Hän käy läpi, kuinka hän alkujaan nuorena eläinlääkäriopiskelijana ajatuu sirkuksen matkaan.

Takaumat sijoittuvat 1930-luvulle, jolloin Jacob oli parikymppinen. Hänen muistelmistaan käy hyvin ilmi sirkuksessa vallitseva hierarkia. Työmiehet ja artistit liikkuvat omissa porukoissaan. Eläinlääkäriopintojensa vuoksi Jacob nousee nopeasti alakastista eläintenhoitajien arvostettuun kastiin.

Vettä elefanteille -romaani on oikeastaan aika perinteinen tarina rakkaudesta. Sirkuksessa Jacob tapaa Marlenan, joka on naimisissa väkivaltaisen ja mustasukkaisen Augustin kanssa. Tälle kolmiodraaman kehittelylle annetaan romaanissa paljon tilaa. Viehättävintä teoksessa on sen erikoinen henkilögalleria. Jokainen seurueen jäsen on liittynyt sirkukseen omista syistään, kaikilla heillä on omat salaisuutensa, jotka paljastuvat muille tien päällä, yön pitkinä tunteina.

Nostalgisten sirkuskuvausten rinnalla seurataan Jacobin nykyelämää vanhainkodissa. Hän ystävystyy erityisesti erään hoitajan, Rosemaryn kanssa. Rosemaryn nimi muistuttaa Jacobia hänen toisesta suuresta rakkaudestaan nuoruusvuosilta, nimittäin Rosiesta, sirkukseen ostetusta norsusta, joka ymmärsi ainoastaan hänen äidinkieltään, puolaa. Kun Jacob kuulee, että Rosemary on muuttamassa pois eikä enää työskentelisi vanhainkodissa, mies tekee oman siirtonsa. Loppuratkaisu on suorastaan hulvaton ja kapinallisuudessaan viehättävä. Ilman sitä, kirja jäisi ainoastaan yhdeksi kovin tavanomaiseksi rakkaustarinaksi.

Entä mikä se salaisuus oli, johon romaanin alussa viitattiin? Mitä oikeastaan tapahtui sinä päivänä, kun sirkuksen eläimet pääsivät irti? Kuka lopulta tappoi Augustin? Se selviää kahlaamalla romaanin loppuun.

Kieltämättä romaanin loppuosa meni minulta enemmän tai vähemmän kahlaamiseksi. Vaikka romaani oli sinällään ihan viehättävä, ei se jäänyt kaihertamaan mieltäni, kuten lukuelämykset yleensä jäävät. Jos kaipaat rentouttavaa lukemista riippukeinuun tai laiturille, ota tämä kirja mukaasi.


sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Taattua Jokista

Seppo Jokinen:
Mustat sydämet
Crime time. 2014

Kävin Tampereen kirjamessuilla varta vasten hakemassa uusimman Seppo Jokisen. Minulle kirjallisen vuodenehdoton  kohokohta on uuden Sakari Koskinen -dekkarin ilmestyminen. Olen ollut uskollinen fani heti ensimmäisestä dekkarista lähtien. Ja minun on tunnustettava, että Sakari Koskinen on yksi vakavimmista kirjallisista ihastuksistani.

Kaksi edellistä Koskis-kirjaa, Hervantalainen ja Vihan sukua, jäivät mielestäni jotenkin vaisuiksi. Siksi tuntuikin erityisen hyvältä, että Mustat sydämet -dekkari imaisi minut mukaan heti ensi sivuilta. Olen elänyt mukana Koskisen naisjutuissa. Raijan ja Sakarin avioero oli melko tyypillinen keissi. Linnea jäi minulle hieman etäiseksi, mutta silti hänen kuolemansa oli traagista. Tässä kirjassa Sakarilla on suhde vilppulalaisen naisen kanssa.

Parasta antia ihmissuhderintamalla ovat kuitenkin olleet Koskisen pienet viritykset työkavereiden kanssa. Ne ovat jääneet viattomaksi flirttailuksi, mutta niissä on ollut juuri sellaista elämänmakuista kipinää. Aikaisempina vuosia Sakarin ajatukset sekoitti pirtsakka Taru, joka myöhemmin avioitui Koskisen kollegan kanssa. Oman mausteensa soppaan on tuonut myös Lundelinin Ulla, joka omalla aikuisen naisen charmillaan on ehkä antanut ymmärtää, ei sitten mitään sen enempää, Ullallahan on ollut oma ukkonsa, reissumuusikko Lundelin, jonka kanssa hän on asunut Hämeenlinnassa.

Nyt Ulla on juuri eronnut ja se tuo sopivasti jännitettä tähän romaaniin.

Mustat sydämet -romaanissa Koskinen on kolmen kollegansa kanssa Australiassa maratonreissulla. Kuinka ollakaan, häntä pyydetään avuksi etsimään erästä Australiassa kadonnutta suomalaistyttöä. Ulla ja Kaatio puolestaan selvittelevät tutuissa tamperelaismaisemissa koulupojan pahoinpitelyä. Tarinat kietoutuvat luontevasti yhteen, kiitos Skypen ja tekstiviestittelyn.

Jokinen kuvaa suorastaan hellyttävästi Australiassa asuvia suomalaismiehiä. Miesten käyttämä kieli on mehevää ja aidonkuuloista, maisemat komeita ja tarina sopivan polveileva ja uskottava. Jokinen ei olisi Jokinen, jos lukija ei joutuisi pyyhkimään silmäkulmaansa romaanin lopussa.

Nyt on taas edessä pitkä vuosi ennen kuin seuraava Koskis-dekkari ilmestyy!


maanantai 7. huhtikuuta 2014

Tilit on tasattava

Hassan Blasim:
Irakin purkkajeesus
WSOY. 2013

Blasimin toinen novellikokoelma vie minut samankaltaisiin tunnelmiin kuin Vapaudenaukion mielipuoli -kokoelma. Ensimmäinen novelli on elokuvankaltainen: Ensimmäisessä kohtauksessa radiotalon edustalle on kertynyt suuri joukko ihmisiä päästäkseen kertomaan omaa tarinaansa "Muistiradion" toimittajille, jotka keräävät ihmisten "omalla äänellään" kertomia "omia tarinoita". Ennen omaa kertomustaan ihmiset ohjataan saliin, jossa he saavat kuunnella malliksi muutaman autenttisen tarinan. Valot himmenevät ja tarinat alkavat. Kun toinen tarina alkaa, ohjaaja zoomaa kameransa pois salissa istuvista katsojista ja kertookin äänessä olevan miehen tarinan.

Blasimin novelleille on tyypillistä takaumat ja kerroksellisuus. Henkilöt tekevät tiliä menneisyytensä kanssa. Kotimaassa koetut hirmuteot eivät jätä rauhaan, menneisyys ja nykyisyys sekoittuu ja painajaisille pitää laittaa piste uudella maaperällä. Usein tilien tasoitus tarkoittaa kuolemaa.

Tämänkin kokoelman novellit ovat absurdeja ja maagisia, mutta huomattavasti synkempiä kuin Vapaudenaukion mielipuoli -kokoelmassa.

Hassan Blasimin tuotanto on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kerroinkin hänestä arabiankielisille oppilailleni. Onhan todella upeaa, että he voivat tutustua suomalaiseen tai ainakin Suomessa kirjoitettuun nykykirjallisuuteen omalla äidinkielellään.