sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Murha Helsingissä

Outi Pakkanen:
Hinnalla millä hyvänsä.
Seven. 2013
Otava. 2005

Matkustin viikonlopuksi Helsinkiin enkä ottanut kotoa mitään luettavaa mukaan. Ennen bussin lähtöä kävin penkomassa kirjakaupan alepokkarilaaria ja ostin yhden Outi Pakkasen dekkarin mukaan. 

Olen aikaisemmin lukenut pari muuta Pakkasen dekkaria. Ne eivät kuulu ehdottomiin suosikkeihini, mutta koska olin lähdössä Hesaan, Pakkanen oli ehdottomasti oikea valinta. Kirjan tapahtumapaikat olivat minulle entuudestaan tuttuja, mikä sekin lisäsi kirjan viehätystä. 

Kirjan tapahtumat sijoittuivat osittain koulumaailmaan. Henkilöhahmot olivat hyvin kuvattuja, tosin hieman stereotyyppisiä, mutta sehän on tässä genressä enemmän sääntö kuin poikkeus. Kirjan kaikki opettajat olivat enemmän tai vähemmän avuttomia tyyppejä, en kyennyt samaistumaan heihin lainkaan. 

Pakkanen osaa punoa juonen ovelasti ja hän pystyy harhauttamaan taitavasti lukijaa. Loppuratkaisu on yleensä kuitenkin yksi niistä, jota itsekin on arvuutellut. Tämän kirjan loppu oli liikuttava ja jouduin pyyhkimään lopuksi silmäkulmaani. 

Tämän kirjan vien ehdottomasti kouluun tai annan sen eteenpäin luettavaksi. Matkakaverina tämä kirja ajoi todella asiansa. 


maanantai 23. kesäkuuta 2014

Äitiä ja tyttäriä

Taija Tuominen:
Tiikerihai
Wsoy. 2000

Olen lukenut Taija Tuomisen Tiikerihain aikaisemminkin, mutta minulla ei ollut siitä kunnon mielikuvia. Olen lukenut sen kolmikymppisenä ja silloin varmasti enemmän samaistunut kirjan päähenkilöön, Elisaan. Nyt päälle nelikymppisenä minä luen samaa teosta Elisan äidin näkökulmaa painottaen. Kolmikymppisenä lukijana äidin käyttämä raaka kieli varmaan hämmensi, nyt se ei edes hetkauta. Ei ihmisen luonne iän myötä laimene tai tasoitu.

Olin aikaisemmin lukenut Tuomisen kirjoittajaoppaan, jonka lopussa hän kirjoittaa tästä esikoisestaan. Kun luin ensimmäiset rivit, tajusin, että kirja on hyvin kirjoitettu. Sen kieli on sopivan rosoista, mutta helppoa luettavaa. Se on äärimmäisen hiottu ja niukka, mikä mielestäni on merkki siitä, että alkuperäinen teksti on ollut paljon runsaampaa ja täynnä yksityiskohtia, jotka on kerros kerrokselta kaavittu valmistuvan romaanin ympäriltä pois. Jäljelle on jäänyt kaikki oleellinen.

Tuomisen teos on inhorealistinen kuvaus perheestä. Siinä juodaan viinaa, oksennetaan ja paskotaan. Inhottavinta on lukea äidin harjoittamasta henkisestä väkivallasta. Hän on koko Elisan lapsuuden ja vielä aikuisiälläkin pitänyt tytärtään otteessaan uhkailemalla itsemurhalla. Vastenmielisellä tavalla äiti maksattaa oman katkeruutensa anopillaan, miehellään ja tyttärellään. Tytär kipuilee ja hapuilee omassa elämässään, mutta selviytyy.

Tällaisia kirjoja ei kuitenkaan jaksa lukea kovin useita. Hieman vastaavanlaisia teoksia ovat Kreetta Onkelin Ilonen talo ja Susanna Alakosken Sikalat. Tiikerihai on varmasti teos, joka Tuomisen on ollut pakko kirjoittaa alta pois kummittelemasta. Aiheita tuleviinkin karuihin kasvukertomuksiin löytyy nykyäänkin iltapäivälehtien otsikoista ja ne löytävät usein tiensä yhteiskunnallisiin dekkareihin, ei niinkään muuhun proosaan.

Tiikerihai on lukemisen arvoinen teos. Yksi asia harmitti; teoksen nimi jäi minulle edelleen arvoitukseksi, vaikka siihen monessa kohdin viitattiinkin.


tiistai 17. kesäkuuta 2014

Taija Tuominen:
Minusta tulee kirjailija
Kansanvalistusseura. 2013

Aina silloin tällöin, yleensä loppukeväästä, kuvittelen aina aloittavani kirjoittamisen.
Silloin yleensä lainaan kirjastosta jonkun kirjoittajaoppaan.

Aina kun luen näitä oppaita, tulen vakuuttuneeksi siitä, että minulla ei ole pershermoja alkaa kirjoittaa mitään julkaisukelpoista. Enkä oikeastaan edes haaveile julkaisevani omaa teosta. Ennemmin minä haluaisin olla kirjoittaja, oppia sepittelemään tarinoita ja kirjaamaan ylös tunnelmia ja ajatuksia runomuotoon. Ei niitä tarvitsisi edes saattaa muiden luettavaksi, kunhan saisin lauseet ja tarinat sisältäni pois hiertämästä.

Tuomisen Minusta tulee kirjailija sopii henkilölle, joka tosissaan haluaa julkaista kirjan. Siinä on paljon konkreettista tietoa käsikirjoituksen kirjoittamisesta, kirjoittajakoulutuksesta ja kustantamisesta, joka jokaisen kirjoittajan on hyvä etukäteen tietää. Samat asiat on tosin kirjoitettu jo monissa muissa vastaavissa oppaissa.

Opasta lukiessani tulen vakuuttuneemmaksi siitä, että minusta ei ole kirjailijaksi. Eikä se edes oikeastaan harmita yhtään. Olisi huomattavasti ikävämpää, jos koko elämänsä haaveilisi kirjan julkaisemisesta eikä se koskaan toteutuisi. Siinä voisi tulla ikävästi sellainen elämättä jääneen elämän fiilis.

Haaveita toki ihmisillä saa ja pitääkin olla. Minun haaveeni on oppia kirjoittamaan hyviä tarinoita, novelleja ja runoja. Haluan olla kirjoittaja, en kirjailija. Ja kirjoittamisen olen onneksi jo aloittanut. Tämä lukupäiväkirja on yksi tapa toteuttaa tuota tavoitetta.


Postmodernismin raamattu

Pekka Vartiainen:
Postmoderni kirjallisuus
Länsimaisen kirjallisuuden historia 1945-2000
Avain. 2013

Lainasin kirjastosta yli vuosi sitten Vartiaisen järkäleen. Tarkoituksena oli lukea se läpi, jotta saisin käsityksen nykykirjallisuudesta. Luin lähes 1000-sivuisen teoksen melko huolellisesti, ihan loppuosaa lukuunottamatta.

Lukiessani kirjaa, tein muistiinpanoja teoksista ja hain ne sitten kirjastosta. Kuvassa on osa viime vuoden saalista. Harmi, että en jo tuolloin pitänyt lukupäiväkirjaa, sillä nyt en edes muista, mitä kaikkea olen tämän teoksen innoittamana lukenut.

Vartiaisen kirja pitäisi oikeastaan ostaa omaksi, jotta sitä voisi säännöllisesti selailla. Ehkä hankinkin sen, jos se jossain kirjakaupassa tulee vastaan sopuhinnalla.

Nyt urakka on joka tapauksessa ohi. Suosittelen teosta lämpimästi kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille.

Välihuomautus

Viimeisen kuukauden aikana olen huomannut, että olen lueskellut hyvin epäsystemaattisesti. Minulla on useita kirjoja kesken ja lueskelen niitä fiiliksen mukaan. Siksi en ole pitkään aikaan saanut yhtäkään kirjaa luettua loppuun asti.

Luulisi, että lomalla olisi aikaa keskittyä esim. romaanin lukemiseen, mutta jostakin syystä tuleekin vain lueskeltua. Mökillä aika menee seurusteluun ja puuhasteluun, kotona lukemiseen on aikaa lähinnä kylminä ja tuulisina sadepäivinä. Silloin vieressäni on kirjapino.

Ai niin, sainhan yhden ikuisuusprojektin kahlattua loppuun. Kirja oli minulla yli vuoden lainassa. Pari kertaa piti käydä uusimassa kirjastossa. Siitä voinkin nyt kirjoittaa oman postauksen.


keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Paljon melua tyhjästä

Robert Galbraith
Käen kutsu
Otava 2013

Sain kirjan äidiltäni, jolle kirja oli myyty hänen omien sanojensa mukaan lähes puoliväkisin.
Olin itsekin katsellut sitä kirjakaupassa ja siksi otinkin lahjan innostuneesti vastaan.

Aloin lukea Käen kutsua jo toukokuun alussa, mutta jostakin syystä lukeminen tyssäsi aina muutamaan sivuun. Lukuvuoden lopussa tosin ei ihan kauheasti ole aikaa eikä energiaa kaunokirjallisuuden lukemiseen, mutta tämän teoksen lukeminen ei koskaan edes houkuttanut jäämään viikonloppuisinkaan sängynpohjalle lueskelemaan.

Jo heti alusta käy ilmi, että kirja kuuluu omassa luokittelussani hömppäkategoriaan. Annoin sen anteeksi, sillä ajattelin, että salanimen taakse kätkeytyvä J.K Rowling saattaisi hyvinkin kirjoittaa viihdyttävää hömppää. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ollut.

Jo henkilögalleria oli kliseinen ja ärsyttävä. Päähenkilöt, yksityisetsivän sihteerinä toimiva Robin ja hänen esimiehensä Strike olivat karikatyylisiä. Robin pikkunäppärä, sievä noin kolmekymppinen citynainen ja Strike, elämänkolhima, ylipainoinen ja karvamahainen nelikymppinen entinen ammattisotilas. Muutkin henkilöt ovat karikatyyrisiä: kuvankaunis, eksoottinen Lula, hänen malliystävänsä ja muut julkkisseurapiireihin kuuluvat ystävät ja tuttavat.

Viihdekirjoissa ei sinällään ole mitään vikaa, mutta minä satun pitämään kirjoista, joissa on edes ripaus yhteiskunnallisuutta. Jos kirjassa ei ole mitään sen syvällisempää sanomaa, toivoisin, että kirjan hahmoissa olisi edes jotain särmää. Galbraith on ilmeisesti yrittänyt saada tuota särmää päähenkilöönsä, yksityisetsivä Strikeen. No, joo, olihan hän ihan sympaattinen jässikkä, mutta en minä hänen takiaan seuraavaan Galbraithiin tartu.

Mutta tulihan tämäkin kahlattua läpi. Jotain otin opikseni. Osaan jatkossa välttää kirjakauppojen markkinoimia "lukuelämyksiä".



Keski-ikäinen nainen ja kesä

Eeva Kilpi:
Kesä ja keski-ikäinen nainen
WSOY 1970

Kesäloman alku tuntui kutkuttavalta ja yhtäkkiä tuli valtava halu lukea Eeva Kilpeä. Googlettelin ja löysinkin teemaan sopivan teoksen nimeltä Kesä ja keski-ikäinen nainen. Hainkin sen välittömästi kirjastosta ja aloitin lukemisen.

Novellit olivat taattua Eeva Kilpeä. Hän edustaa minulle lihallista naista. Hän ei koskaan kirjoita vähäverisesti, vaikka hänen teoksissaan saattaa tuollaisia vähäverisiä naisia vilahdella. Hänen päähenkilönsä ovat aina vahvoja, naisellisia naisia, joilla on paljon kipupisteitä. Niistä ehkä yksinäisyyden pelko on kaikista herkistynein. 

Näissä Kilven novelleissa naiset ovat yksinäisiä. He ovat sinut tuon tunteensa kanssa, kuka enemmän kuka vähemmän. Kilven naiset uskaltavat heittäytyä suhteisiin fyysisestikin, mutta he tiedostavat aina noiden suhteiden hinnan. Kun saa läheisyyttä, se myös aina jättää pienen, kaihertavan kaipauksen. Siksi ehkä rakastankin Kilven tapaa kirjoittaa. Minä tunnistan tuon kaipauksen, minäkin olen täynnä tuollaisia pieniä, syviä koloja. 

Kilpi kirjoittaa nelikymppisen naisen elämästä seitsemänkymmenluvulla. Hänen kirjoissaan ollaan usein mökillä, pois ihmisten ilmoilta. Siellä kävellään korkeassa heinässä, lämmitetään saunaa ja pestään satunnaisen vieraan selkää. 2000-luvun nelikymppisenä en voi kuin ihmetellä, kuinka joku jaksaa elää mökkiolosuhteissa viikkokausia, ilman että täytyy käydä välillä kaupungissa tuulettumassa. Minä en pärjäisi yhtäkään aamupäivää ilman radion ääntä tai vuorovaikutusta Twitterissä tai Facebookissa.

Kilpeä lukiessa keski-ikäisyys ei tunnu yhtään ahdistavalta vaan miellyttävältä ja vapauttavalta elämänvaiheelta. Enää ei ole kiinni lapsissa eikä perheessä, vaan on aikaa olla itsekseen ja tutustua itseensä uudelleen. Voi rauhallisin mielin katsoa sekä eteen että taakse ja löytää sisäisen rauhan.


tiistai 3. kesäkuuta 2014

Valoa tunnelin päässä

Asko Sahlberg:
Pimeän ääni
WSOY 2000

Satuin lukemaan kiittävää kritiikkiä Asko Sahlbergistä Aamulehdestä ja varasin hänen Göteborg-trilogian ensimmäisen osan kirjastosta.

Sahlbegin kerronta on napakkaa ja täsmällistä. Sellainen viehättää minua. Romaanin päähenkilö on noin nelissäkymmenissä oleva suomalainen mies, joka kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti omaa elämäänsä. Kun aloin kirjoittaa tätä arviota, otsikoin tekstini "Miehistä ahdistusprosaa". Luettuani kirjan loppuun, minun oli pakko poistaa otsikko. Synkistä sävyistään huolimatta Sahlbergin teos ei ole ahdistava. Oikeastaan yllätyin, millainen mies päähenkilöstä tarinan edetessä kuoriutui.

Yksinäisyys tukahduttaa ihmisen kuin ihmisen. Elämä on vain ympäristön havainnointia, mutta kun uskaltaa laittaa itsensä muille ihmisille alttiiksi, elämänpiiri alkaa laajeta ja näkee itsensäkin uusin silmin.

Näin käy päähenkilölle. Hän tutustuu ensin yläkerrassa asuvaan tanskalaiseen Kariniin ja myöhemmin nuoreen suomalaiseen Annaan. Molemmat naiset virvoittavat tavallaan jo hieman nuupahtanutta miehen sielua. Ihmisen hyvyys on nähtävissä hänen suhteistaan muihin ihmisiin. Annan ja Karinin lisäksi päähenkilöä mittaavat suomalainen rakennusyrittäjä, jolle hän tekee silloin tällöin pimeästi asennustöitä, sukulaismies, Karinin salarakas ja musta poika, jonka mies pelastaa uusnatsien kynsistä. Mikään näistä kohtaamisista ei ole merkityksetön. Niiden kautta rakentuu kuva miehestä, jolla kaikesta kyynisyydestään huolimatta on periaatteita ja ihanteita.

Sahlbergin kirja oli lukukokemuksena jännä. Pirkästä aikaa ensimmäinen kirja, josta jäi jotain jäytämään ihon alle. Jotakin kovin tuttua ja tunnistettavaa siinä toiseudessa ja katujen mittailussa on. Ehkä minäkin olen sielultani juuri tällainen mies. Joka tapauksessa aion ehdottomasti lukea myös kaksi seuraavaa osaa Sahlbergia.