sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Virkistävää vaihtelua

Eppu Nuotio:
Musta
Otava. 2006

Löysin Eppu Nuotion dekkarit Kuinka minusta tuli rikoskirjailija -teoksen kautta. Varasin ensimmäisen osan, Mustan, kirjastosta ja luin sen muutamassa tunnissa.

Olin lukenut Nuotion omia luonnehdintoja sankaristaan Piistä, mustasta Ylen toimittajasta ja halusin itse lukea, kuinka tällainen päähenkilö toimii dekkarissa. Ihan hyvin. Pii on sopivan räväkkä nuori nainen, jonka omaakin elämää on mielenkiintoista seurata.

Kirjan rikos oli raaka, Nuotio houkutteli lukijan tekemään hätiköityjä päätelmiä rikollisesta, mutta loppuratkaisu ei ollut mielestäni kovin uskottava, vaikka se yllättävä olikin.

Aion ehdottomasti lukea loputkin Nuotin Pii Marin -dekkarit.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Välipalakirja

Outi Pakkanen:
Katso naamion taa.
Loisto.


Rakentelin aitan vintille kirjahyllyä ja käteeni osui Outi Pakkasen dekkari. Tätä kyseistä kirjaa oli käsitelty ohimennen Kuinka rikosromaanini ovat syntyneet -kirjassa ja päätin lukaista sen välipalaksi. Muistaakseni olin lukenut sen jo aikaisemminkin, mutta kuten dekkareiden kohdalla yleensä, minulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä siinä tapahtuu.

Kirjan henkilöt olivat jotenkin yliampuvia ja kalseita. Hillitty Leila, hänen pikkuvanha poikansa Jussi, Leilan varakas aviomies Anders ja hänen mielisairas sisarensa Kristiina eivät oikein päässet nahkani alle. Tottakai asiaan kuului, että Leilalla oli salattu menneisyys, josta kuvioihin yllättäen tupsahtanut ex-miesystävä on tietoinen. Henkilögalleriaan kuuluivat myös Leilan veli, Andersin ja Kristiinan Mervi-serkku ja se iänikuinen Anna Laine, jonka merkitys näissä kirjoissa ei ole oikein minulle auennut. Pakkasen mukaan lukeva yleisö on kiintynyt häneen, minä en valitettavasti kuulu hänen ihailijoihinsa.

Laituriseurana tämä kirja meni ihan mukavasti. Tuskin enää tänä vuonna luen yhtäkään Pakkasen dekkaria.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Kepeää kesälukemistoa

Paula Arvas & Kirsi Luukkanen:
Miten rikoskirjani ovat syntyneet
Crime Time
2012

Mökkirannassa aurinkotuolissa on mukavaa lueskella dekkarikirjailijoiden ajatuksia siitä, kuinka murhista ja rikoksista tuli heidän elämäntyönsä.

Mukana on vanhojen tuttujen dekkaristien (Jokinen, Lehtolainen ja Pakkanen) lisäksi aivan uusia tuttavuuksia, joiden tuotantoon aion tutustua myöhemmin.

Oikein oiva välipala tässä vaiheessa, kun minulla on taas monta kirjaa samaan aikaan kesken.

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Töksähteleviä tarinoita

Maarit Verronen:
Vanhat kuviot
Tammi. 2012

Lainasin tämän kirjan kirjastosta. En ole aikaisemmin lukenut Verrosta, mutta olen lukenut hänen teoksiensa arvosteluja sanomalehdetä. Minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia, halusin lukea kotimaisia novelleja, jotta saisin käsityksen siitä, millaisia novelleja Suomessa julkaistaan.

Puoleen väliin päästyäni päällimmäisenä mielessäni oli lähinnä hämmästys ja pettymys. Verrosen kieli on ihan sujuvaa ja henkilökuvaus on ihan kelvollista, mutta ne tarinat! Olen lukenut kesän aikana aika paljon novelleja ja viehättänyt siitä, kuinka novelleissa tarinat voivat kattaa kokonaisen elämän.

Takakansi lupaili, että Verrosen novellit kuvaavat hetkiä, jolloin ihmisen elämässä tulee hetki, jolloin hän toimii toisin kuin olisi kuvitellut toimivansa. Tuo hetki heilauttaa näidenkin novellihenkilöiden elämän aivan uudenlaiselle raiteelle, mutta lukijalle ne eivät kuitenkaan tarjoa mitään yllättävää tai riemastuttavaa oho-hetkeä.

Novellit ovat hieman kömpelöitä ja niiden loput nolostuttavan töksähteleviä. Tulee mieleen, ovatko nämä joitain välitöitä tai harjoitelmia, jotka Verronen on tarjonnut kustantajalleen. Jos näin on, miksi kustannustoimittaja ei ole pyytänyt Verrosta hiomaan novelleja, varsinkin niiden loppuja.

Tätä teosta lukiessa minulla oli hieman samanlainen olo kuin luin oppilaitten kirjoittamia kirjoituskilpailutuotoksia. Lopputulos ei ollut kummoinen, koska aikaa oli vain rajoitetusti ja tarina piti saada päätökseen. Draaman kaari jäi turhan usein puuttumaan.

Uskollisesti kahlasin kuitenkin teoksen loppuun, mutta Verroset taidan jatkossa jättää hyllyyn.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Ensimmäinen Beckini

Sjöwall & Wahlöö
Kadonnut paloauto
Karisto
2005 (1967)

Rakastan ruotsalaisia dekkareita ja niistä tehtyjä TV-sarjoja. Wallanderiin tutustuin aikoinaan ensin kirjojen kautta, mutta Beck oli minulle pitkään pelkkä TV-tuttavuus. Muistaakseni olen joskus aikaisemmin hypistellyt jotain Sjöwallin ja Wahlöön dekkaria kirjastossa, mutta Kadonnut paloauto on ensimmäinen lukemani Beck-romaani. Se tarttui mukaani pari viikkoa sitten kirpputorilta.

Dekkari on kirjoitettu 1960-luvulla. Kadonnut paloauto on viides suomennettu Beck-dekkari. Se poikkeaa tyyliltään Henning Mankellin dekkareista. Kirjassa oli enemmän jaarittelua ja yllättävää oli myös se, että romaanin tapahtuma-aika venyi useammaksi kuukaudeksi. Se teki siitä todenmukaisemman. TV-sarjoissa ja nykydekkareissa tunnelma pyritään pitämään tiiviinä ja siksi tapahtumat etenevät vauhdilla, jotta lukijan mielenkiinto ei herpaannu hetkeksikään. Verkkainen tahti oli siksi oikeastaan mukavaa vaihtelua.

Dekkareissa päähenkilönä on yleensä tutkintaa johtava poliisi. Tässä kirjassa kuva Martin Beckistä jäi mielestäni hieman ohueksi. Tai sitten hän ei näyttäytynyt yhtä särmikkäänä kuin TV-elokuvissa. Beck oli tässä teoksessa hieman eksyksissä omassa elämässään. Hän asuu yhdessä perheensä kanssa, mutta välit vaimoon ovat haalenneet. Ehkä jo seuraavassa kirjassa he ovat ajatuneet avioeroon. Merkit siitä ovat ilmassa.

Ehdottomasti mielenkiintoisin hahmo kirjassa on Gunvald Larsson. TV-elokuvissakin hän on hieman arvaamaton ja melkoinen kuuma kalle, mutta kirjassa hänen röyhkeytensä on vieläkin ilmeisempää ja kutkuttavampaa. Ihanan inhottava tyyppi. Jo pelkästään hänen takiaan haluan lukea lisää Beck-romaaneja.

Juoni oli poliisiromaanille tyypillinen. Tapahtuu rikos, jota selvitetään. Tapahtumaketju on aluksi epäselvä, mutta palapelin palaset loksahtavat vähitellen paikoilleen ja rikollinen saadaan kiinni. Maailma ei välttämättä pelastu, mutta onpahan taas yksi selvittämätön rikos vähemmän.







tiistai 8. heinäkuuta 2014

Upea uusi tuttavuus

Arnaldur Indridason: 
Haudanhiljaista
Blue moon 2004

Nappasin Indridasonin dekkarin hetken mielijohteesta kirpparipöydästä. Työkaverini oli suositellut minulle erästä islantilaista dekkaristia, kirjoittanut nimenkin lapulle, mutta en millään muistanut kirjailijan nimeä. Se saattoi olla hyvonkin juuri tämä Arnaldur Indridason, joten päätin ottaa euron riskin ja ostin kirjan.

Sijoitus osoittautui uskomattoman hyväksi. Haudanhiljaista imaisi mukanaan jo ensimmäisellä rivillä:

"Otettuaan luun sitä kaluavalta lapselta mies näki heti, että se oli ihmisen luu."

Tästä alkaa tarina, jota kuljetetaan kahdessa aikatasossa. Samalla kun poliisit selvittävät syrjäiselle tontille haudatun luurangon tarinaa, lukija saa todistaa 60 vuotta vanhaa perhehelvettiä. Tarina on sommiteltu niin, että se tarjoaa jatkuvasti uusia käänteitä. Indridason ei aliarvioi lukijaa vaan haastaa hänet uudestaan ja uudestaan. 

Murhamysteerin lisäksi lukija saa tutustua Rikospoliisi Erlendur Sveinssonin omaan ja hänen tiiminsä elämään. Näistä henkilöistä haluaa ehdottomasti lukea lisää. Indridasonin neljästätoista romaanista on suomennettu tähän mennessä kymmenen. 

Olen koukussa. Seuraavaksi etsin käsiini dekkarin nimeltä Räme. 

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Naposteltavaa

Katja Kettu - Aki Salmela (toim.
Novelli palaa! 
Matkanovelleja.
WSOY. 2013


Olen tykästynyt novelleihin ja siksi kirjatoreissulla mukaan tarttui useampi novellikokoelma. Matkanovelleja-antologia julkaistiin on Nuoren Voiman liiton, WSOY:n ja VR:n yhteistyönä. 

Niin kuin karkkipusseissa, joissa on sekalaisia karkkeja, osa on herkullisia ja osa jää väistämättä pussin pohjalle. Samoin oli tässä kokoelmassa. Tykkäsin kovasti mm. Taina Latvalan, Riku Korhosen ja Jari Järvelän novelleista. Loput olivat ihan ok, osa mielestäni jopa täysin yhdentekeviä. 

Novellit sopivat naposteltaviksi laajojen tai vaikuttavien romaanien jälkeen. Seuraavaksi onkin pakko tarttua taas dekkariin!

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Tavallinen tarina avioliitosta

Philip Teir:
Talvisota
Avioliittoromaani
Otava. 2013


Olin lukenut arvion tästä teoksesta ja kun näin sen kirjastossa, nappasin sen mukaani.
Kun ensimmäisen kerran lueskelin sitä, olin aika pettynyt. Ajattelin sen olevan taas yksi pitkästyttävä tarina porvarillisesta avioliitosta. Takakansiteksti lupasi älykästä ja viiltävän hauskaa lukukokemusta, mutta minua lähinnä haukotutti.

Ennen kuin tartuin kirjan uudestaan - minähän en kirjoja kesken jätä - satuin lukemaan jostain arvion, jossa sitä kutsuttiin avioliittokomediaksi. Sen jälkeen koko asenteeni muuttui. Aloin lukea kirjaa komediana ja kuinka ollakaan, teos imaisi minut mukaansa ihan uudella tavalla.

Romaani kuvaa keski-ikäisen pariskunnan, Maxin ja Katriinan avioliittoa. Heillä on kaksi aikuista lasta ja elämä kutakuinkin mallillaan. Tai no, sen pitäisi olla, mutta molempia vaivaa oikeastaan ihan normaali nuivuus. Katriina on kyllästynyt työhönsä ja hän kaipaisi mieheltään enemmän huomiota, Mitä se ikinä tarkoittaakaan, se ei oikein käynyt edes ilmi. Koska asiat eivät ole hyvin, ne ovat siis huonosti ja siksi kaikenlaista huomauteltavaa alkaa löytyä. Se ilmenee toisen kyttäämisenä ja vaatimuksina.

Max kaipaa myös elämäänsä uutta sisältöä, hän haaveilee syrjähypystä entisen opiskelijansa kanssa. Suhde ei kuitenkaan saa oikein tulta alleen, mutta siitä tulee kuitenkin (teko)syy Maxin ja Katriinan avioliiton hajoamiseen.

Teoksessa kuvataan myös Maxin ja Katriinan tyttärien Evan ja Helenin elämää. Minun suosikkihahmoni oli kuitenkin ehdottomasti Max. Katriina oli minusta lähinnä takakireä räksyttävä akka.

Talvisota ei ollut loppujen lopuksi lainkaan hullumpi romaani.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Jotta ymmärtäisimme paremmin

Jonas Gardell:
Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin
2. Sairaus
Johnny Kniga. 2013


Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian ensimmäinen osa oli ehkä vaikuttavin romaani, minkä luin viime vuonna. Tuo kirja avasi silmäni ja sydämeni. Luettuani sen ymmärsin, millaista helvettiä oli elää homoseksuaalina 1980-luvulla ja sitä aikaisemmin. Jokaisen tulisi lukea edes tuo ensimmäinen osa, jotta ymmärtäisi paremmin, miten yhden ihmisryhmän oikeuksia on poljettu vuosikymmeniä.

Tartuin kakkososaan suurin odotuksin. Tiesin, että tämänkin teoksen lukeminen olisi elämys eikä kirja olisi välttämättä lainkaan nopealukuinen. Kun vihdoin aloitin lukemisen, olin jopa hieman pettynyt.

En muistanut kunnolla kaikkia ykkösosassa esiintyneitä hahmoja, jotka luku kerrallaan kirjan alussa nyt esiteltiin. Kirjan kerronta eteni poukkoillen. Gardell käyttää paljon takaumia ja ennakointia, mikä toisinaa hankaloittaa lukemista. Kirjan alussa on paljon jopa hieman turhaa pohdintaa. Välillä teksti muuttuu hyvin tietokirjamaiseksi, kun kirjailija referoi lehdissä julkaistuja juttuja. Väistämättä tulee mieleen, olisiko kirjaa pitänyt vielä editoida jonkun verran. Mietin myös, johtuuko rakenne siitä, että Gardell on kirjoittanut tekstiä eri aikoina ja tarina on liimattu kokoon ehkä jopa hieman kiireellä kustantajan pöydällä.

Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi lukemista ja sitten se tapahtui. Sivulla 121 minulta pääsi ensimmäinen itku.

Kakkososassa minulle läheisimmiksi henkilöiksi nousevat Rasmuksen vanhemmat Sara ja Harald. Heidän tunteensa ja reaktionsa on kuvattu hienosti ja niistä lukiessani en voi kuin itkeä. Onneksi on olemassa ihmisiä, jotka pyrkivät ymmärtämään ja hyväksymään toiset sellaisina kuin he ovat silkasta rakkaudesta. Sara ja Harald osoittavat, että maailmassa on ihmisiä, jotka pystyvät laittamaan itsensä ja asenteensa sivuun ja näkemään asioita uudesta näkökulmasta, koska se on vain pystyttävä tekemään.

Teos kuvaa hyvin kaikkia sitä pelkoa, tietämättömyyttä ja ahdistusta, joka AIDSiin vielä 1990-luvulla liittyi. Vasta 2000-luvulla AIDSista on tullut sairaus muiden sairauksien joukossa, se voidaan pitää oireettomana eikä todettu HIV enää tarkoita välitöntä kuoleman vaaraa. AIDS on edelleen vitsaus, mutta siihen liity niin vahvoja konnotaatioita kuin vielä 20 vuotta sitten.

Luin kirjan loppuun päivässä. Loppua kohden Benjamin ja hänen perheensä nousevat päähenkilöiksi. Yksittäisistä henkilöistä olen ehkä kaikkein eniten Benjaminen puolella. Hän on nuori poika, joka etsii ja halajaa rakkautta. Hänen surunsa on jotenkin lohdutonta. Yhtä lohduttomassa asemassa ovat hänen vanhempansa Ingmar ja Britta, jotka joutuvat hylkäämään poikansa. Mutta tapa, millä se kirjassa tehdään, on kuitenkin täynnä rakkautta. Jäähyväisissä ei ole sijaa vihalle tai kostolle. Ne ovat uskomattomat surulliset ja kuitenkin tavallaan lohdulliset, sillä rakkaus on niissäkin läsnä. Joskus on sanottava hyvästi juuri rakkauden vuoksi.

Kun suljin kirjan, olin suunnattoman surullinen. Tämä suru on todella ylitsevuotavaa, kuin olisi menettänyt läheisensä, jonkun todella rakkaan ihmisen.

Gardellin teokset ovat ehdottomasti parhaita kirjoja, joita olen 2000-luvulla lukenut. Onneksi kolmas osa ilmestyy suomeksi jo tänä syksynä.



Tuore henkäys

Alice Munro
Viha, ystävyys, rakkaus
Tammi 2002

En ollut koskaan kuullutkaan Alice Munrosta ennen kuin luin hänen saaneen Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kesäloman alussa kuljeskelin ystäväni kanssa kirjakaupassa ja näin pokkaripöydällä hänen novellikokoelmansa, jonka hetken mielijohteesta ostin.

Jostakin syystä minulla oli alkuoletuksena, että Munro kirjoittaa samaan tapaan kuin Doris Lessing. Se ei ollut hyvä asia. Ilokseni huomasin, että Munron teksti, henkilöt, miljöö ja tarinat ovat huomattavasti keveämpiä ja raikkaampia. Yhtäkään henkilöä ei ole vedetty överiksi, jokainen on kuvattu rakastavasti ja inhimillisesti. Munro kuvaa ihmisiä tietyssä ajassa ja paikassa, hän taustoittaa henkilöiden mennyttä elämää ja saa lukijan hyväksymään, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. Raikkaan tuulahduksen tuo myös se, että novellit tuntuvat sijoittuvan nykyaikaan.

Kirjastossa poiketessani lainasin pari muuta Munron novellikokoelmaa. Suosittelen lämpimästi!

Oman Munroni annan mielelläni lainaan ja koska se on pokkari, ei haittaisi, vaikka se unohtuisi jollekulle. Ehkäpä minä jopa vapautan tämän kirjan ja seuraan sitten netistä, mihin kaikkialle se löytääkään tiensä.