torstai 16. tammikuuta 2014

Kirjoittamispäiväkirja köyhyydestä

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentien 20

Varasin Rosenlundin teoksen kirjastosta luettuani HS:n artikkelin Suomi sai uudet säädyt (4.1.2014).

Rosenlund kirjoittaa köyhyydestä. Teos on omaelämäkerrallinen kertomus nuoresta perheenisästä, pätkätöistä, lähiöistä, niiden asukkaista ja sitkeästi hengissä pysyvästä unelmasta kirjoittaa.




Kirjan alkusanat, ensimmäiset viisi sivua vangitsevat lukijan. Harkittuja lyhyitä, koruttomia lauseita.

           "Lapsuuden ääriviivat häämöttävät aikuisen arjessa. 
            Vaikka ympäristö on toinen ja vuodet virranneet vääjäämättömästi, 
            nousen joka aamu lapsena, joka kerran olin."

           "Toisinaan rakkaus on onnistunut puhkomaan meitä ympäröivän pimeyden, 
            toisinaan olemme päättäneet, etteivät vastoinkäymisemme saa määritellä 
            meitä ihmisinä joita olemme ja joita meidän on oltava."

Rosenlund on kirjoittanut teoksen, joka hänen oli pakko kirjoittaa voidakseen hengittää. Vaskivuorentie 20 kertoo tarinan kahden sukupolven loputtomasta sinnittelystä, mutta se ei ole romaani köyhyydestä. Sellaisen kirjoittamiseen Rosenlundilla varmasti olisi myös rahkeita ja toivonkin, että hän sellaisen / sellaisia tulee vielä kirjoittamaankin.

Vaskivuorentie 20 on Rosenlundin kirjoittamispäiväkirja. Tai sellaisiksi minä kutsun teoksia, joita naputellaan kirjoittamistuskissa keittiönpöydän ääressä tai milloin missäkin, kun lauseita alkaa nousta tietoisuuteen. Tyylilaji on tuttu muidenkin kirjailijoiden tuotannossa, tunnetuin suomalainen esikuva on Pentti Saarikoski. Alkaessani lukea Rosenlundia, ihastuin hänen lauseeseensa, mutta valitettavasti kielen lyyrisyys ei jatkunut teoksen loppuun asti. Karsimalla kirjoittamiseen liittyviä osioita tarina olisi voinut nousta paremmin esiin. Mukana on on nimittäin eläviä arjen kuvauksia mm. naapureista ja muista Rosenlundin kohtaamista henkilöistä. Teoksessa on taikinanjuurta moneen romaaniin. Nyt nuo tarinat jääävät taustalle vain hajanaisiksi kohtaamisiksi ja ajatelmiksi, kirjoittamispäiväkirjan moniksi sivupoluiksi.

Rosenlund osaa kirjoittaa. Hänellä on valtava vimma kirjoittaa. Esikoisteoksen julkaiseminen on varmasti iso helpotus, mutta se voi olla myös valtava taakka. Toisen teoksen työstäminen ei ole helppoa, ellei romaanikäsikirjoitus ole jo valmiina pöytälaatikossa odottamassa. Kynnys fiktiivisen tekstin tuottamiseen saattaa olla valtava. Ihmiset tuntevat jo sinun oman tarinasi, osaatko kertoa myös muiden tarinoita?

Leimautumisessa tietyn aihepiirin kirjailijaksi on aina riskinsä. Saman tarinan voi yrittää kertoa kahdesti, se usein annetaan anteeksi, mutta kolmas kerta alkaa jo tympäistä. Siksi minä väsyin lukemaan Doris Lessingiä ja suhtaudun hieman epäilevästi jopa Kjell Westöön. Aikaisemmin ihailin Milan Kunderan tapaa pohtia sanojen etymologiaa, mutta jälkeenpäin teoksia lukiessa jatkuva vatvominen tuntui kiusalliselta.

Toivon, että Rosenlund jatkaa kirjoittamista ja kirjoittaa hyviä romaaneja 2000-luvun köyhyydestä. Minua ei haittaisi, vaikka hän kirjoittaisi ensimmäisessä kirjassaan oman perheensä tarinan fiktiivisessä muodossa. Lukisin sen mielellään uudestaan. Seuraavassa tarinassa voisi olla jonkun muun lähiön asukin näkökulma. Tällaiselle kirjallisuudelle on mielestäni tilaus! Ja kaiken kruunaisia taitava, kaunis kieli. Ei köyhyydestä tarvitse kirjoittaa rumasti ja karusti. Köyhyydestäkin löytyy rutkasti lyyrisyyttä. Sen Rosenlund teoksensa alkusanoissaan osoittaa.




sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Kiehtova miellekartta menneisyydestä nykyisyyteen

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Khaled Hosseini on mykistävän upea tarinankertoja. Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa olivat romaaneja, joiden lukeminen oli nautinto. Siksi halusin ehdottomasti hankkia uusimman Hosseinin omaan kirjahyllyyni ja se olikin toinen itselleni ostamani joululahjakirja. 

Kuva: David Mark (tpsdave) Pixabay
Hosseinin teos on kerronnallisesti rakennettu todella taitavasti. Sitä lukiessa mieleen piirtyy kauniisti kaartuva ja kiemurteleva miellekartta, jossa henkilöt ja tapahtumat vaivattomasti sulautuvat toisiinsa. Kirja kattaa 80 vuoden tapahtumat ja luulisikin, että tuollaisen ajanjakson käsittelyyn ja jopa kahdeksan eri henkilön näkökulmasta kerrottuna, vaatisi useita satoja sivuja, mutta Hosseini kykenee sijoittamaan monipolvisen ja -äänisen kertomuksensa neljään sataan sivuun. 

Romaani alkaa afgaani-isän kertomalla vanhalla tarinalla Baba Ayyub -nimisestä miehestä, joka joutuu luopumaan omasta lapsestaan. Tämä tarina muodostaa kehyksen koko romaanille. Alussa kertojaäänen saa pieni Pari-niminen tyttö, myöhemmin vuoronsa saavat hänen veljensä Abdullah, lasten eno Nabi, tämän sisar Parwana, 2000-luvulla perheensä asuinsijoille Afganistaniin matkustanut Idris, huumekartellin johtajan poika Adel sekä yhdysvalloissa elämänsä asunut Pari-niminen nuori nainen. 

Hosseinin romaani on  kokonaisuudessaan elämys. Kerronta ja kuvaus imaisevat mukaansa ensimmäisiltä sivuilta saakka. Henkilöt ovat sopivasti rosoisia ja yllätyksellisiä. Hosseini kuvaa taitavasti siirtolaisuutta. Kuinka helposti oletamme ihmisistä asioita pelkästään etnisen taustan perusteella, vaikka suurin osa ihmisen identiteetistä saa rakennusaineensa siitä fyysisestä ympäristöstä, jossa hän varttuu. Yksilön kannalta kyseessä on suuri arpapeli. Kohtalo heittelee ihmisiä maailman eri laidoille, sulkee ensin ihmiset suureen kouraansa kuin arpakuutiot, ravistelee ja päästää heidät sitten irti...

Hosseinin kirjat ovat minulle erityisen rakkaita, sillä tunnen monia Suomessa asuvia afganistanilaisia ja minulla on ollut onni tutustua heidän kulttuuriinsa jo yli kymmenen vuoden ajan. Tätä kirjaa lukiessani ajattelin Mariamia, Masudaa, Mojdaa, Seleä, Dibaa, Behesteä, Feresteä, Siwaa, Wahidia, Wahabia, Mortezaa, Habibia, Omedia, Alia, Elhamia, Ekramia, Mostafaa, Mustafaa, Nawidia, Rafia, Ferdausta, Danielia, Ahmadia ja muita Suomessa asuvia afgaaninuoria. Heidän kaikkien sisällä on vastaavia upeita ja kauniita miellekarttoja, joista saisi punottua kiehtovia tarinoita. Ehkä joku heistä jonakin päivänä on valmis kirjoittamaan omansa romaaniksi. 



torstai 2. tammikuuta 2014

Infernaalista kaahotusta

Dan Brown: Inferno

Ensimmäinen lukemani historiallinen trilleri oli Umberto Econ Ruusun nimi. Sain sen 16-vuotislahjaksi sisareltani. Tartuin aikoinaan suurin odotuksin  Dan Brownin Da Vinci -koodiin enkä pettynyt. Brownia en sen koommin ollutkaan lukenut. Enkelit ja demonit olen nähnyt ainoastaan elokuvaversiona. Kun Inferno ilmestyi, halusin ostaa kirjan itselleni. Sainkin sen joululahjaksi, kun itse kävin sen marketista hakemassa.

Sandro Botticelli - La Carte de l'EnferBrownin kirjoissa viehättää erityisesti taidehistorialliset yksityiskohdat. Niitä tässäkin teoksessa riitti. Onneksi on tabletti, josta voi nopeasti lukemisen ohessa googlettaa taideteoksia ja rakennuksia. Lukuelämys oli tässäkin teoksessa vahvasti visuaalinen, mikä on minulle tärkeää. Vaikka kyseessä on trilleri, tapahtumien pitää silti olla uskottavia ja suhteellisen helposti käsitettäviä. Jos tipun lukiessani kärryiltä, yhden kerran annan anteeksi, mutta toinen kerta alkaa sapettaa, varsinkin jos olen pyrkinyt lukemaan keskittyneesti.

Valitettavasti Michael Langdonia on vaikea kuvitella ilman että ei ajattelisi Tom Hanksin habitusta. Kieltämättä se hieman latisti lukukokemusta. Henkilökuvaus ei lajityypille ominaisesti ole kovinkaan syvällistä. Henkilöt kuvataan toiminnan kautta. Heidän ulkonäköään kuvataan suurpiirteisesti. Infernon henkilögalleriasta minulle jäi mieleen siro kalju nainen, harmaahiuksinen kaunis vanhempi nainen, ruskettunut pieni mies, mustaan nahkaan pukeutunut agentti ja pahasta ihottumasta kärsinyt mies. Henkilöt jäivät kovin oinnallisiksi, sillä esim. heidän henkilökohtaisesta elämästään ei kerrottu mitään. Sen kaltainen taustoittaminen trillerin kerrontaan kuulu, mutta sen vuoksi henkilöihin ei synny kontaktia eivätkä he herätä sympatiaa. Vaikka mielellään ehkä lukisinkin Michael Langdoninlapsuudesta, perheestä ja nuoruudesta.

Juoni on kirjassa Brownille tavanomainen. Langdon joutuu ratkomaan historiallisiin taideteoksiin piilotettua arvoitusta. Da Vinci koodissa idea oli tuore. Tätä kirjaa lukiessa tuli välillä mieleen, onkohan tämä nyt vähän tekemällä tehtyä. Ja enkä yhtään ihmettelisi vaikka niin olisikin. Vaatii varmasti hurjasti pershermoja alkaa kehitellä yhä uudelleen maailmanlaajuisia katastrofeja, jotka pitää liittää vanhoihin myytteihin. Minä en pitänyt tarinasta. Paljon turhaa kaahotusta, salakäytäviä ja paikasta toiseen matkustamista ja aikaakaan ei tainnut kulua kuin pari vuorokautta. Vaikka en varsinaisesti pudonnut kertaakaan kärryiltä, juonen käänteet olivat minusta epäuskottavia ja juuri hieman tekemällä tehtyjä. Valitettavasti tämä teos ei imaissut minua maailmaansa kuten Da Vinci -koodi.

Parasta teoksessa oli sen miljöö. Taideteosten ja rakennusten taustoja selvittäessään Dan Brown on parhaimmillaan. Jos joskus matkustan Firenzeen, otan Danten Jumalaisen näytelmän ja Brownin Infernon ehdottomasti mukaani.

Tässä yksi kuvitus Brownin Infernoon.

Teoksesta löytyi myös yksi kivulias koukku. Se pisti oikeasti miettimään väestönkasvua ja sen aiheuttamia ongelmia. Valitettavasti infernaalinen kaahotus esti kirjan syvällisemmän sanoman pohtimisen. Brownin sanoma on kirjattu kirjan takaliepeeseen:

Helvetin pimeimmät paikat on varattu niille, jotka pysyvät puolueettomina moraalisten kriisien aikana"

Valitettavasti tämä teos ei pystynyt purkamaan torjuntaa omalta kohdaltani.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Pettymyksiä

Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen lainannut luettavani kirjastosta. Valitettavasti en ole pitänyt lainkaan kirjaa siitä, mitä kaikkea olen tuona aikana ehtinyt lukea. Kun luin jonkun mielenkiintoisen arvion lehdestä tai netistä, tein kirjasta varauksen ja lukaisin sen.

Suurin osa kirjoista oli pettymyksiä. Minä kaipaan kirjalta isoja tarinoita tai ainakin jonkun kivuliaan koukun, joka raapaisee sisältä, saa laittamaan kirjan hetkeksi sivuun ja ajattelemaan.
Tällaisia kirjoja matkan varrelle on osunut muutama. Esim. Pekka Hiltusen Iso oli tällainen kirja. Samoin Päivi Storgårdin Keinulaudalla. 

Nykykirjallisuudessa tökkii ilmeisesti postmodernismi. En voi sietää kirjoja, joissa tarinaa kuljetetaan useamman kertojan näkökulmasta. Kirjoitetaan sama tarina kahteen kertaan ja ehkä jopa hiukan huijataan lukijaa. Pöh. Ihan turhaa kikkailua. 

Koen myös turhauttavaksi lukea pelkkää ihmissuhteiden puimista ilman mitään kiinnekohtaa ympäröivään todellisuuteen ja yhteiskuntaan. Ehkä 2000-luvun alun kirjallisuudelle on tyypillistä, että se käsittelee korostetusti yksilöiden ongelmia ja kohtaloita.

Siksi nyt onkin hyvä aika alkaa penkoa kirjahyllyään ja lukea uudelleen niitä kirjoja, jotka ovat aikoinaan minua puhuttaneet. Miten aika on kohdellut niitä? Sykähdyttävätkö ne enää? 

Aion myös tarttua niihin oikeasti lukemattomiin kirjoihin. Ja toki aion välissä lukea myös kirjaston kirjoja ja kirjoittaa niistäkin muutaman rivin tänne. 

Oikein mielenkiintoista lukuvuotta 2014