sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Niin jykevä on rakkaus!

Jane Austen
Ylpeys ja ennakkoluulo
suom. Sirkka-Liisa Norko-Turja
WSOY 1947
englanninkielinen alkuteos
Pride and Prejudice 1813

Luettuani Järki ja tunteet -romaanin halusin lukea myös samasta Austenin niteestä Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin. Ihastuin aikonaan teoksesta tehtyyn TV-sarjaan ja siksi kirjan juoni ja henkilöt olivat tuoreessa muistissa.

Tämä romaani oli nopealukuinen. Valitettavasti en ollut siihen yhtä ihastunut kuin Järki ja tunteet -romaaniin. Ehkä juonen tuttuus vaikutti asiaan. Tiesin, miten henkilöille tapahtuu, joten Elizabethin ja Darcyn rakkaus ei tällä kertaa hykerryttänyt sanalla tavalla kuin Tv-sarjaa seuratessa.

Seuraavaksi aion tarttua Jo Bakerin Longbournin talossa -romaaniin. Arvatkaapas miksi? Jos ette tiedä, googlettakaapa!


Ensimmäinen Koskinen

Seppo Jokinen
Koskinen ja siimamies
Karisto 1996


Aloimme kuunnella kahdeksasluokkalaisten kanssa Seppo Jokisen ensimmäistä dekkaria Koskinen ja siimamies. Valitsin tämän teoksen, koska tapahtumat sijoittuivat oppilailleni tuttuihin maisemiin ja uhrina oli 16-vuotias tyttö. Aluksi emmin, kannattaako näin massiiviseen urakkaan edes ryhtyä, sillä kokonaisen äänikirjan kuunteluu menee helposti usean viikon äidinkielen tunnit. Nyt urakan ollessa lopuillaa, minua ei kaduta lainkaan. Onpahan nyt jokainen joutunut alttiiksi edes yhdelle kokonaiselle kaunokirjalliselle teokselle.

Koskinen ja siimamies on hyvä ja viihdyttävä dekkari. Nuoret jaksavat kuunnella sitä noin puolen tunnin jaksoissa. Laadin kirjasta juoneen ja henkilöihin liittyviä kysymyksiä, joihin oppilaat kuuntelu-urakan välissä vastaavat. Lopuksi he saavat laatia siitä pienen yhteenvedon ja kertoa omista tuntemuksistaan.

Minustakin on mukavaa kuunnella teosta, vaikka olen sen aikaisemmin jo pariin kertaan lukenut. Ei edes haittaa, että joudun kuuntelemaan sen nyt kahdesti molempien kasiluokkieni kanssa. Huhtikuussa ilmestyy taas ihan uusi Koskinen. Tämä toimii hyvänä lämmittelynä siihen. Tosin pikkasen pelottaa, koska laskujeni mukaan Koskinen täyttää tänä vuonna jo 60 vuotta. Milloin mies aikoo jäädä eläkkeelle?

Mailmanhistorian oppitunti

Mika Waltari:
Johannes Angelos
WSOY 1952

Tiesinhän minä, että Mika Waltari on erinomainen kirjailija. Kuka tahansa ei voisi kirjoittaa sellaista spektaakkelia kuin Sinuhe egyptiläinen käymättä edes koskaan Egyptissä. Minä luin kirjan pari kesää sitten mökillä. Se oli vaikuttava teos, todellakin!

Ja tiesinhän minä, että Waltari on kirjoittanut Komisario Palmu -kirjat. Ne ovat sangen viihdyttäviä ja koomisen suomalaisia, jos siis niitä vertaa esim. Agatha Christien vastaaviin.

Ja onhan minulla ollut jo 90-luvun alusta asti Waltarin historiallisia romaaneja kirjahyllyssä, mutta en ole  niihin aikaisemmin tarttunut, koska ne ovat niin paksuja.

Kuukausi sitten etsin kirjastosta äänikirjoja ja oikeastaan ihan piruuttani nappasin mukaan Waltarin Johannes Angeloksen. Aloin kuunneella sitä kotona ruuanlaiton ja käsitöiden ohella. Kun sain Katajavuoren Wenla Männistön loppuun, otin Johanneksen uudeksi autoseurakseni. Aluksi 17 cd:tä tuntui loputtoman pitkältä, nyt kun kuuntelen 16:tta, olen harmissani, että kirja loppuu kohta.

Teoksen päiväkirjamuoto ja lukijan komea ääni sopivat täydellisesti yhteen. Kuunnellessani kirjaa, solahdan vaivattomasti sekä Johanneksen että hänen rakkautensa kohteen, Annan, nahkoihin. Olen ottanut selvää Bysantin historiasta vuonna 1453 ja en voi lakata ihmettelemästä sitä taustatyön laajuutta, joka Waltarin on täytynyt tehdä tätä teosta varten.

Johannes Angelos on aina ajankohtainen romaani. Se kertoo kansojen loputtomista taisteluista, vallanhimoisista johtajista. Se on tarina ihmisen pahuudesta, mutta myös inhimillisyydestä.

Tämän teoksen jälkeen lainasin lisää Waltaria. Minun on pakko saada tietää lisää tämän neron elämästä ja tuotannosta.

lauantai 16. tammikuuta 2016

Vireät vanhukset baanalla

Minna Lindgren
Kuolema Ehtoolehdossa
Teos 2013


Molemmat vanhempani ovat reilusti yli 80-vuotiaita. Tänä talvena he molemmat ovat olleet sairaalahoidossa pitkiä jaksoja ja nyt meidän pitäisi miettiä, mikä olisi heille sopivin asumismuoto jatkossa. Äitini on fyysisesti hyvässä kunnossa, mutta hänen muistisairautensa on edennyt nopeasti viimeisten kuukausien aikana. Hän on tällä hetkellä hoidossa muistisairaiden osastolla. Isäni päässä ei ole mitään vikaa, mutta hän on fysiikaltaan kovin heiveröinen ja tarvitsisi siksi apua jokapäiväisiin toimiinsa.

Tätä taustaa vasten tartuin Lindgrenin kirjaan innokkaasti. Kirjan alussa minua kuitenkin alkoi harmittaa, sillä kirjan henkilöt olivat mielestäni kovin epärealistisia. 90-vuotiaat vanhukset toimittelivat omia askareitaan virkeinä ja skarppeina ja asustivat mukavassa palvelutalossa. Olin suorastaan kateellinen heille, kun vertasin heidän olosuhteitaan omien vanhempieni tilanteeseen.

Kirjan puolivälissä tunnelma kuitenkin muuttuu. Siiri Kettusen ystävä Irma alkaa unohdella asioita ja muuttua vainoharhaiseksi. Siiri viettää yksin joulua palvelutalossa, jossa puitteet eivät olekaan niin lämpöiset ja kotoiset. Tämän tunnelma minäkin aloin jo tunnistaa todellisuudeksi.

Lindgrenin teos on dekkari, jossa yritetään selvittää palvelutalon asukkaihin ja henkilökuntaan kohdistuneita rikoksia. Sitä ei olekaan tarkoitettu luettavaksi realistiseksi selonteoksi vanhustenhoidon nykytilasta. Tästä huolimatta se on myös kantaaottava ja paljastava kirja. Kahden vanhuksen omaisena pystyn samaistumaan kirjan henkilöihin. Ja se, että vanhukset kuvataan vireiksi ja toimivaltaisiksi yksilöiksi luo toivoa siitä, että itsekin voisi elää mahdollisimman mielekästä elämää loppuun asti.


Lyyrisiä naisia

Riina Katajavuori
Wenla Männistö
Tammi, 2014


Innostuin tosissani äänikirjoista. Valitsin Riina Katajavuoren Wenla Männistön automatkojeni piristäjäksi. Minulla ei ollut oikein mitään käsitystä kirjasta, muuta kuin se, että siinä leikitellään Kiven Seitsemän veljeksen henkilöillä.

Aluksi kirja ei oikein sytyttänyt. Onneksi olen Seitsemän veljestä on minulle tuttu kirja, joten yhtäläisyyksiä oli helppo poimia. Muutaman työmatkan jälkeen kerronta alkoi miellyttää. En niinkään välitä niistä pätkistä, joissa kertojana on Wenla, ne ovat toisinaan jopa hieman vaivaannuttavia ja usein jopa kommentoin typerän tytönheitukan ajatuksen juoksua. Minä odotan niitä pätkiä, joissa Alli, Kaisa tai Marja, kirjan aikuiset naiset ja äidit pääsevät ääneen. Heissä on mystistä vahvaa naisenergiaa, johon minun on helppo samaistua.

Katajavuoren kieli on lyyristä ja soljuvaa. Se jää soimaan päähän pitkään ajomatkan jälkeen. Mitä enemmän teosta kuuntelen, sitä vakuuttuneempi olen, että tämä on paras tähän asti "lukemani" teos tänä vuonna.

lauantai 9. tammikuuta 2016

Tarinointia tuvan nurkasta

Antti Tuuri
Pohjanmaa
Otava 1982


Olen viimeisen vuoden aikana perehtynyt keskipohjalaisiin juuriini ja sen vuoksi halusin alkaa lukea Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjaa. Luin viime vuoden puolella teokset Uusi Jerusalem, Maan avaruus ja Talvisota. Nyt lueskelen Pohjanmaa-romaania.

Sarja kertoo Hakalan suvun vaiheista, kaksi ensimmäistä teosta kertoo Johannes Hakalan vaiheista Amerikan siirtolaisena. Talvisodassa kuvataan Johanneksen poikien Martin ja Paavon vaiheita. Pohjanmaa-romaanissa puolestaan kerrotaan Johanneksen lapsenlapsien elämästä.

Tuuria lukiessa alkaa ärsyttää, että kirjailija ainoastaan referoi tapahtumia ja keskusteluja. Tämä piirre alkoi vaivata minua erityisesti lukiessani Talvisota-romaania. Siinä missä Linna Tuntemattomassa sotilaassa vie lukijansa tapahtumapaikoille sotilaiden rinnalle, Tuuri kertojatyylillään päinvastoin luo etäisyyttä tapahtumiin ja henkilöihin. Tulee tunne, että kaikki kerrottu on jo tapahtunut, nyt istutaan jossain tuvan nurkassa ja kuunnellaan vanhan miehen tarinoita. Sekin tosin on viihdyttävää ja osa vanhaa perinnettä ja Tuuri kyllä taitaa tarinankerronnan. Minä vain haluan kirjallisuudelta jotain muuta.

Aion joka tapauksessa lukea sarjan loppuun asti. Nämä teokset eivät välttämättä ole ykkösvaihtoehtoni, kun haluan viihdyttää itseäni, mutta ne sopivat erinomaisesti esim. ilta-  tai aamulukemistoksi.



Katsaus pimeään historiaan

Teemu Keskisarja
Kyynelten kallio
Siltala 2011


Olen seurannut televisiosta Pimeä historia -sarjaa, jossa historioitsija Teemu Keskisarja ja opettaja Marko Kämäräinen kiertävät Suomen historian tapahtumapaikoilla, joihin liittyy synkkiä ja verisiä tapahtumia.

Kyynelten kallio on Keskisarjan vuonna 2011 ilmestynyt teos. Se alaotsikkona on Kertomuksia seksistä ja väkivallasta. Kasikymppinen kummitätini lainasi kirjan minulle. Siinä on jopa kirjailijan nimikirjoitus kansilehdellä!

Kirjaa lukiessa päässä soi hauskasti Keskisarjan omalaatuinen puhetyyli. Kirjan tapahtumat ovat rajuja ja raakoja, mutta Keskisarja selostaa niitä tyylilleen uskollisesti, jopa suorastaan lakonisesti. Se sopii teokseen hyvin.

Kyynelten kallio sopii hyvin luettavaksi Miettisen Piikojen valtakunnan jälkeen. Se on tavallaan sen sisarteos, molemmissa kirjoissa käsitellään tavallisten ihmisen arkea kirkonkirjojen ja säilyneiden asiakirjojen valossa. On hienoa, että historiantutkijat kykenevät luomaan tällaisia kokonaiskuvia 1600- ja 1700-luvun elämästä.

Keskisaaren teoksessa esitellään seitsemän rikostarinaa. Mukana on mm. irstaileva pappi, eläimiinsekaantujia ja homoseksuaaleja.

Teos on mielenkiintoinen ja sopii hyvin luettavaksi osissa. Yhteenmenoon luettuna inhottavilla yksityiskohdilla mässäily alkaisi varmasti tympäistä. Tämä kirja on hyvä muistutus siitä, että on sitä eletty ennenkin.





tiistai 5. tammikuuta 2016

Hyvin tehdyt kotiläksyt

David Lagercrantz:
Se mikä ei tapa
WSOY 2015

Halusin alkaa kuunnella äänikirjaa ja kirjaston uutuushyllyssä sattui sopivasti olemaan tyrkyllä David Lagercrantzin Se mikä ei tapa. Olin lukenut kirjasta ja silkasta mielenkiinnosta nappasin levyn mukaani. Olisin halunnut kuunnella sitä myös automatkoilla, mutta jostakin syystä Lyylin (autoni) cd-soitin ei suostunut toistamaan sitä.

Aloitin kuuntelun kotitöitä tehdessäni ja ihastuin äänikirjoihin välittömästi. Olen aikaisemmin kuunnellut kaksi äänikirjaa, mutta silloin keskityin ainoastaan kuuntelemiseen. Kotitöiden, esim. siivoamisen oheistoimintana äänikirja on ihan parasta seuraa.

David Lagercrantz on todellakin tehnyt kotiläksynsä hyvin. Olen lukenut Larssonin Millenium-trilogian enkä yhtään huomannut kuuntelevano toisen kirjailijan tuotosta. Mikael ja Lisbeth kuulostavat täsmälleen samoilta tyypeiltä kuin Larssonin kirjoissa.

Lagercrantz on uskollinen Larssonin tyylille siinäkin, että teoksessa viljellään ylisanoja ja vähän brassaillaan yksityiskohdilla, mutta se kuuluu asiaan. Aihe on ajankohtainen, juonenkäänteet tarpeeksi nopeita ja näyttäviä, henkilöhahmot sopivasti outoja ja karikatyylisiä.

Äänikirjojen kuuntelua pitää ehdottomasti jatkaa.
Täytyykin katsoa kirjaston valikoimaa sillä silmällä.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Säätyläiselämän kiemuroita

Jane Austen
Järki & tunteet
WSOY

Olen nauttinut Jane Austenini TV-sarjojen ja elokuvien muodossa. Sain tämän niteen, jossa on kaksi Austenin teosta,  muutama vuosi sitten joululahjaksi, mutta vasta nyt luettuani Miettisen Piikojen valtakunnan minun tuli halu alkaa lukea englantilaisen keskiluokan elämästä.

Heti teoksen alussa on kyse kaupankäynnistä. Dashwoodit perivät sukulaismiehen sukutilan. Henry Dashwood toivoo, että hänen uusi vaimonsa ja tuosta avioliitosta syntyneet kolme tytärtä hyötyisivät perintötilasta. Pettymys olikin suuri, kun sukulaismies jättikin tilan Henry Dashwoodin ensimmäisestä avioliitosta syntyneelle vanhimmalle pojalle ja hänen pojalleen. Hän kuitenkin ennen kuolemaansa vannotti poikaansa pitämään huolen sisarpuolistaan ja heidän äidistään. Mutta isänsä kuoleman jälkeen John Dashwood vaimonsa yllykkeestä jätti tuon lupauksen täyttämättä. Äitipuoli ja sisaret muuttivatkin sitten myöhemmin muualle asumaan.

Koska kyseessä oli säätyläisperhe, tyttärien avioituminen on syytä järjestää huolella. Leskirouva Dashwoodin vanhin tytär Elinor ihastui velipuolensa vaimon veljeen Edwardiin, joka Elinorin sisaren Mariannen mielestä on "hyvin herttainen", mutta josta silti tuntuu puuttuvan jotain. "Hänen katseestaan puuttuu henkevyys, tuli, joka on välttämätön merkki lahjakkuudesta ja älykkyydestä."
Marianne on erittäin kriittinen, sillä hän itse ei voisi olla onnellinen miehen kanssa, jonka maku ei joka suhteessa vastaisi hänen omaansa.

Voi Edward-parkaa. Ja voi kaikkia säätyläispoikaparkoja. Ei varmaankaan ollut helppo olla mies, joka täyttää vaativien nuorten neitojen korkeita vaatimustasoja. Talonpoikien ja renkien elämä oli tässä suhteessa varmaasti huomattavasti helpompaa. Riitti, että oli kovan työmiehen maineessa ja kykeni huolehtimaan tulevasta perheestä.

Uudessa asuinympäristössä Marianneen iskee silmänsä noin 35-vuotias eversti, jota tyttö pitää auttamattomasti aivan liian vanhana itselleen. Hän ihastuukin palavasti nuoreen Willoughbyhyn, joka tuntuu vastaavan kaikin tavoin hänen ihannemiestään. Ja kun nuori herra päätti lahjoittaa Mariannelle hevosen, Ellinor oli varma siitä, että nuoret olivat kihlautuneet. Tosin Marianne ei voinut ottaa lahjaa vastaan eikä kihlauksella ollut todistajia.

Tässä vaiheessa minulla on täysi syy epäillä, että asiat eivät tule etenemään niin jouhevasti kuin olettaa saattaisi. Olen näkevinäni myrskypilvien nousevan horisontissa. Pettääkö mies nuoren tytön, puuttuuko kuolema peliin vai painostetaanko nuori tyttö naimaan sittenkin eversti?

No juonikuvioita sen enempää paljastamatta täytyy sanoa, että Austen oli juuri niin keveää ja koukuttavaa kuin toivoinkin. Yläluokan joutilaisuus jaksaa hämmästyttää. Ja kaikki energia tuntuu menevän oman omaisuuden miettimiseen. Jokainen parisuhde tuntui olevan tarkkaan laskelmoitu. Isättömät tytöt tuntuivat olevan helppoa riistaa ja huiputtajille oivallisia kohteita.

Perheet asuivat isoissa taloissa, mutta Austenin teoksessa palvelijat oli häivytetty kokonaan lukijan näkyvistä. Pari kertaa palvelustyttö mainittiin ohimennen, mutta yhdessäkään kohdassa heitä ei tuotu edes näyttämölle saatika nimetty tai kuvattu. Se ei ehkä olisi ollut tuon ajan kirjalliselle kulttuurille sopivaa. Tästä asiasta pitääkin ottaa selvää.

Joka tapauksessa Jane Austen oli oikein virkistävä lukukokemus. Ehkä lukaisen tuon toisenkin niteessä olevan romaanin jossakin vaiheessa välipalana.


Ihanan rehevä tietokirja

Tiina Miettinen
Piikojen valtakunta
Nainen, työ ja perhe 1600- ja 1700-luvuilla
Atena, 2015

Aloitin viime syksynä Tiina Miettisen ohjaaman sukututkimuskurssin. Hankin hänen kirjansa Piikojen valtakunta itselleni tänä jouluna lahjaksi.

Teoksen pohjana on käytetty aineistoa, jota hän on kerännyt väitöskirjaansa varten. Miettinen on halunnut teoksellaan tuoda esiin oikean kuvan siitä, millaista hämäläisten naisten elämä todellisuudessa 1600- ja 1700-luvun Suomessa oli. Teoksessa kerrotaan faktaa tuon ajan elämästä, mutta siinä on runsaasti pieniä arkistoista kerättyjä tapauskertomuksia tuon ajan naisten elämästä.

Miettisen teoksesta käy hyvin ilmi se, että sekä naisen että miehen syntyperällä oli merkitystä. Naisen ja miehen aseman määritti hänen syntyperänsä, ikänsä ja työkykynsä. Nainen saattoi olla syntyperältään säätyläisperheen tytär (aatelisto, papisto, porvari), talontytär, tilattoman tytär tai avioliiton ulkopuolella syntynyt tytär. Säädyn mukainen avioliitto oli asia, johon naista oli valmisteltu koko ikänsä ja jotkut naiset olivat valmiita tekemään kaikkensa, jotta he pääsisivät avioliittoon.

Tuolloin kirjoitetut lait pyrkivät siihen, että peritty ja avioliiton kautta saatu maa ja omaisuus pysyisi saman suvun hallinnassa. Solmimalla edullisen naimakaupan mies saattoi lisätä maaomaisuuttaan. Jotta maa säilyisi edelleen suvun hallussa, oli siitettävä lapsia, joiden kautta omistusoikeus säilyisi.

Perintöoikeus saatettiin purkaa, jos nainen nai miehen, joka oli suvun ja hänen oman isänsä tahdon vastainen. Perintöoikeus saatettiin palauttaa, jos sopu syntyi myöhemmin ja aviomies todettiin kelvolliseksi. Epäsäätyisen avioliiton solminen oli siis aina riski, vaikka parin välillä olisi roihunnut oikea rakkaus. Avoliitossa syntyneet lapset jäivät automaattisesti ilman perintöoikeutta. Mikäli halusi turvata oman ja jälkeläisten elämän, varminta oli sopia ns. järkiavioliitto, naida samaan säätyyn kuuluva puoliso, jonka molempien vanhemmat hyväksyivät. Erityisen tärkeää tämä oli säätyläisperheiden tyttärille, talontyttäret siis mukaan lukien.

Esiaviolliset suhteet eivät kuitenkaan olleet epätavallisia. Kihlaus oli lupaus avioliitosta ja kihlaukselle oli todistajat, naisen asema oli turvattu siinäkin tapauksessa, että se ei johtanutkaan avioliittoon. Vaikka kirkkolaki tuomitsi yhteiselämän aloittamisen ennen vihkimistä, kansan mielestä asia ei ollut moraalisesti kovinkaan arveluttavaa.

Koska kihlauksella piti olla todistaja, naiset turvautuivat usein säätyläismiehiin kihlauksensa todistajina, koska heitä pidettiin tarpeeksi luotettavina kovan paikan tullessa esim. käräjillä. Jos kihlauksella oli todistaja, parin oli pakko avioitua tai petollisen sulhasen piti maksaa petetylle morsiamelle sakkoja.

Naisen kannalta edullisinta oli syntyä varakkaan isännän ainoaksi tai vanhimmaksi tyttäreksi. Silloin naisella oli parhaimmat edellytykset hyvään naimakauppaan. Vaikka talontytär olisi saanut aviottoman lapsen, sekään ei välttämättä ollut avioliitolle ylitsepääsemätön este. Jos tyttärelle ei löytynyt sopivaa talollista puolisoa, tilatonkin mies kelpasi. Usein aviopuoliso oli torppari, käsityöläinen ja renki, josta taloon saattiin kelvollinen kotivävy. Talollisen vanhin poika ei puolestaan voinut avioitua piian kanssa. Naimattomat talollisten tyttäret jäivät hoitamaan kotitaloaan tai lähtivät piikomaan.

Vaikka yhteisö valvoi tiukasti rahvaan käyttäytymistä, aateliston epäsäätyisiin liittoihin papisto ei kyennyt puuttumaan. Hyväsukuisilla miehillä saattoi olla lukuisiakin suhteita alempisäätyisiin naisiin. Ja jos suhteesta syntyi lapsi, nainen joutui käräjille salavuoteudesta, hän ei edes välttämättä edes vedonnut kihlalupauksiin. Tällainen lapsi saattoi jäädä ilman perintöoikeutta biologiseen isäänsä, vaikka isän henkilöllisyys olisi voitu selvittääkin. Naisen näkökulmasta tilanne oli epäedullinen siksikin, että naimisissa olevan miehen kanssa makaaminen oli ankara rikos siitä huolimatta että nainen olisi raiskattu. Raiskaus oli törkeä rikos, josta tuomittiin kuolemaan. Naisen oli kuitenkin vaikea todistaa joutuneensa raiskauksen uhriksi. Naimattoman naisen tausta, maine ja asema vaikutti asian käsittelyyn. Vaikka raiskaajaa ei saatu tuomiolle, talontyttärien suku saattoi kostaa tekijälle. Äitien ja isien synnit varjostivat jälkeläisten elämää, sillä aviottomana syntyneen naisen makaamisesta annettiin pienempi saako kuin aviovuoteesta syntyneen naisen.

Aviottaman lapsen synnyttäminen oli naiselle taakka ja toisinaan epätoivoinen äiti saattoi surmata lapsensa. Salavuoteudesta eli aviottoman lapsen synnyttämisestä naimattomalle naiselle langetettiin ns. kujanjuoksua ja piiskausta, myöhemmin sama rikos voitiin sovittaa vankeudella. Huoruudesta eli aviorikoksesta molemmat osapuolet tuomittiin kuolemaan aina 1730-luvulle saakka. Lapsenmurhasta tuomio oli aluksi aina kuolemanrangaistus, mutta sitä lievennettiin 1700-luvulla. Vuosina 1791-95 Tuomituista naisista enemmistö oli piikoja tai tilattomia (78 naista 123:sta), talollisen tyttäriä tai leskiä oli 39/123. Vuosittain lapsenmurhia tehtiin noin 25.

Piikoja voidaan pitää nykyajan uranaisten esikuvina. Jos nuorelle naiselle löytynyt ottajaa, hän lähti palkolliseksi. Naisillekin oli olemassa useita uravaihtoehtoja. Suurissa kartanoissa tarvittiin erilaisia ammattilaisia: lastenhoitajia, sisäkköjä, karjapiikoja, keittiöpiikoja, kutojia, ompelijoita, leipojia ja keittäjiä. Monet nuoret olivat valmiita muuttamaan kauaksikin omalta kotiseudultaan työn perässä.

Pitkään palvelleet piiat olivat isäntäperheissään lähes perheenjäsenen asemassa, mutta säätyeroja ei toki koskaan unohdettu. Herrasväen tyttäret ja piiat työskentelivät yhdessä ja jakoivat keskenään sekä ilonsa että surunsa.

Naimattomat, kolmikymppiset naiset olivat haluttuja aviopuolisoita ja yllättävän usein he menivät naimisiin huomattavasti nuoremman miehen kanssa. Puumailmiö oli voimissaan siis jo 1600- ja 1700-luvulla! Piikojen asema ei ollut läheskään niin suojaton kuin ehkä on annettu ymmärtää. Vuoden 1734 laki määräsi isännän maksamaan kaksinkertaisen sakon piikansa makaamisesta.

Kirjassa on todella paljon mielenkiintoista faktaa tuon ajan elämästä! Tiina Miettinen on saanut uskomattoman paljon irti vanhoista kirkonkirjoista ja muusta arkistomateriaalista. Referoitavia juttuja tähän postaukseen olisi riittänyt vaikka kuinka.

Tähän kirjaan on varmasti syytä palata vielä moneen otteeseen omaa sukututkimusta tehdessä.






Tiina Miettisen väitöskirja: Ihanteista irrallaan. Hämeen maaseudun nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun. Acta Univeritatis Tamperensis 1756. Juvenes Print. 2012

perjantai 1. tammikuuta 2016

Vanha nainen chattailee

Hertta Kuusinen:
Hamlet ystäväni.
Kirjeitä Olavi Paavolaiselle
Tammi 1999

Otsikko on mauton, myönnän. Ensinnäkään nelikymppinen nainen ei ole vielä oikeastaan mikään vanha nainen eikä omien tuntojensa purkaminen ja rakastettunsa tukeminen kirjeitse ole verrattavissa nykyajan chattailuun.

Katsoin joulun alla televisiosta kolmiosaisen TV-sarjan Punainen kolmio, joka kertoi Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon suhteesta. Kuusisen sinisilmäisyys Leinoa kohtaan ihmetytti ja muistin, että minulla on kirjahyllyssäni tämä Hamlet ystäväni -teos.

Kuusisen ja Paavolaisen rakkaussuhde pidettiin aikalaisilta piilossa. Teoksessa on Hertta Kuusisen kirjeet Olavi Paavolaiselle vuosilta 1952-1956. Suhteen alkaessa molemmat olivat vähän alle viisikymppisiä, Paavolainen oli edelleen naimisissa. Suhde jatkui Paavolaisen kuolemaan saakka vuoteen 1964.

Hertta Kuusisen kirjeistä paljastuu kiihkeästi tunteva, toimintaa halajava vahva nainen. Paavolaisesta saa kirjeiden välityksellä huomattavasti jähmeämmän kuvan. Hertta uskoo miehen potentiaaliin, hän haluaa rohkaista ja kannustaa miestä kirjalliseen toimintaan ja hän haluaisi työskennellä yhdessä tämän kanssa jalojen päämäärien puolesta. Hertta kaipaa taistelutoveria rinnalleen, mutta Olavista ei sellaiseksi valitettavasti ole. Syitä on varmasti monia.

Kirjeitä lukiessa tulee hieman vaivaantunut olo. Suuri osa tekstistä on kirjoittajan omaa ajatuksen juoksua ja lähinnä päiväkirjamaista tekstiä, tämän Hertta myöntää itsekin:

31.9. 1952

Tästä näyttää tulevan taas päiväkirjan tapaista, mutta suhteellisen asiallista eli kuivaa, eikö totta? 
Olen ostanut herätyskellon ja tilannut sälekaihtimet kolmeen huoneeseen. Ne tulevat ensi viikolla. Minulla on ostovimma, jonka innoittajana olet Sinä tavalla tai toisella. Onnettomuudeksi - tai onneksi - rahat loppuivat kesken. 

Ymmärrän hyvin Hertta Kuusisen turhautumisen. Paavolainen on tyypillinen vaikea mies, suomalainen jässikkä, josta on vaikea saada otetta. Mutta illuusio ihanasta parisuhteesta saa Hertan jatkamaan suhdetta. Tosin sekin on lähes joka kirjeessä katkolla. Paavolaisena minua olisi ahdistanut, että toinen niin innokkaasti kertoo, mitä kaikkea minun pitäisi urani eteen tehdä, varsinkin jos nämä asiat ovat ehtona suhteen jatkumiselle. Vai  miltä tämä sinusta kuulostaa:

(28.9.1952)
Miksi et Sinä, kulttuurimatkailija, tekisi vaihteeksi matkoja ajassa? Kertoisit näkemyksistäsi kehityksen tahdista, tapojen (pukeutuminen, seurustelu, tanssi), taiteen (elokuva, kuvaamataiteet, musiikki, kirjallisuus, teatteri), tekniikan (liikenne, puhelin, radio, aseet) alueilta. Muodonvaihdoksineen ja käyttötapoineen, merkityksineen. Pakinoimalla. Huvittavasti tai ilkeästi. Voisimme ensin merkitä muistiin yleiset puitteet, jonkinlaiset kiintopisteet ja mieleenjohtumat. Sitten niitä voisi tarkistaa ja täydennellä tarpeen mukaan. 

Ellemme ryhdy johonkin tällaiseen, ystävyytemme ajatuu ennen pitkää karille. Nykyinen tilanne ei tyydytä kumpaakaan. Siinä on tosiaankin järkeä vain Sinun sairastaessasi. En taaskaan tarkoita vain ulkoisia olosuhteita, jotka rasittavat Sinua enemmän kuin minua. Tarkoitan sitä, että jokin "hedelmä" jokaisella suhteella pitää olla. 

Minä menisin moisesta painostuksesta entistä enemmän lukkoon enkä todellakaan alkaisi tuolta istumalta kirjoitella huvittavia tai ilkeitä pakinoita. 

Mikä saa naisen ripustautumaan tällaiseen epätoivoiselta vaikuttavaan suhteeseen? Eikö Hertta ollut oppinut mitääm aikaisemmista suhteistaan hankaliin miehiin? Tavallaan kirjeet ovat kuin suoraan tästä päivästä. Itse en ole viimeiseen kolmeentoista vuoteen pyörinyt sinkkumarkkinoilla,  mutta ystävien kertomusten mukaan Tinder ja Whatsup ovat täynnä vastaavanlaista kirjeenvaihtoa. Voisin hyvin kuvitella, että itsenäinen viisikymppinen nainen purkaa tuntojaan uudelle tuttavuudelleen samantyyppisin sanankääntein ja perusteluin kuin Hertta omissa kirjeissään. 

Yksi asia on kiistaton. Hertta Kuusinen on rakastunut. Hänen rakkautensa kohde on valitettavasti illuusio upeasta ihmissuhteesta, ei oikea lihallinen ihminen. Sekin on hyvin tyypillistä ja inhimillistä. Siksi hänen kirjeitään on mielenkiintoista lukea. Ne eivät välttämättä lohduta, mutta ne saavat meidät tuntemaan myötätuntoa, ehkä kiukkuakin. Ja ennen kaikkea ne paljastavat sen, että jokaisen menestyvän uraihmisenkin sisällä asuu ihan tavallinen ihminen. 

(18.1.1953)
Olen ollut onnellinen. Jonkin aikaa ole kenties onneton, mutta kaikkihan menee ohitse. Ensin haavat kirvelevät, sitten arpeutuvat. Lopulta ihmettelee, onko niitä ollutkaan. 

Tämä sopii elämänohjeeksi meille kaikille. 

Yhteiskunnallinen runous

Puheenvuoroja.
Nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta.
Toim. Virpi Alanen ja Miia Toivio.
Osuuskunta Poesia. 2012


Millaista on nykyrunous? Googlettamalla löysin osuuskunta Poesian kokoelman. Onneksi sen sai ladattua heti koneelle pdf-tiedostona.

Olen kahden viime vuoden aikana lukenut säännöllisesti runoja. Ehdoton suosikkini on Robert Meriruoho, jonka kaksi kokoelmaan Göteborgilainen viikonloppusatu ja Ajatuksia ennen auringonnousua tavallaan palauttivat uskoni nykyrunouteen ja siihen, että runot edelleen voivat puhutella lukijaansa. Meriruohon runoista kuultaa läpi ne hetket ja tunnelmat, jolloin niiden ensimmäinen lause on luotu tai vastaanotettu.

Minulle nykyrunous näyttäytyy arkisena ja koruttomana. Ja sanon tämän pelkästään hyvällä. Mikään ei ole vastenmielisempää kuin lukea peräkkäin laitettuja sivistyssanoja ja muita krumeluureja. En varsinaisesti välitä edes mistään muotokokeiluista enkä visuaalisesta asettelusta. Tärkeintä on se, että runo puhuttelee, että ymmärrän sen. Hyvä runo uppoaa, solahtaa sisään ja ottaa sijansa. En osaa sitä sen paremmin kuvata.

Nykyrunous, kuten kaikki taide on omalla tavallaan yhteiskunnallista. Keskustelimme ystävämme kanssa siitä, onko taide, esim. laululyriikat aina henkilökohtaisia. Minusta ne ovat, mikäli niitä ei ole luotu pelkästään kaupallisessa tarkoituksessa. Ja jos ne on luotu kaupallisessa tarkoituksessa, eivätkö ne silloin ole juurikin mitä ilmeisimmin yhteiskunnallisia tuotoksia?

Minun täytyy myöntää, että monesti runoutta lukiessani säkeet vain lipuvat ohi jälkiä jättämättä. Hyvään säkeeseen on pakko pysähtyä. Sellaisia tulee vastaan harvoin.

Pidän itseäni kokemattomana runojen lukijana. En edes oikein uskalla kirjoittaa runoista. Tässä on muutama aikaisempi yritelmäni:

Rivit, jotka jättävät jälkiä
Kaupunki, meri ja vuoret

Poesia teos oli siis minulle enemmän kuin tervetullut löytö. Heti ensimmäinen artikkeli herätti mielenkiintoni. Se kertoi Juha Vakkurin runokokoelmasta Puolarmetsän puut. Se on kokoelma kroonikkosairaalan potilaiden kertomuksia. Raadollisia, mutta oivaltavia. Se on maailma, joka on minulle juuri nyt avautunut. Haluan ehdottomasti lukea kyseisen kokoelman. Siinä on juuri sitä koruttomuutta, jonka perään olen kuuluttanut:

"Puolarmetsän puut vaikuttaa kuitenkin harkitun yksinkertaistavalta sekä riisutulta. Runot ovat puhekielisiä ja kiinnittyvät arkisiin tilanteisiin. Kokoelmassa ei ole lainkaan osiojaotteluja tai muita jäsentäviä hierarkioita. Kaikki runot on myös ladottu typografisesti samalla tavalla: vasen laita suoraan ja perinteisesti, mahdollisimman yksinkertaisesti ja häiriöttömästi. Fontti ja fonttikoko pysyvät kautta linjan samanlaisena, samoin asettelu. Otsikoita ei ole, ja kokonaisvaikutelma on vähäeleinen ja tasa-arvoistava. Lukijan huomio ohjataan runojen elämäkerralliseen sisältöön ja siitä tehtäviin johtopäätöksiin."

Sinikka Vuolan mukaan yksi yhteiskunnallisen runouden tehtävä on keskustelun herättäminen. Siinä Vakkurin kokoelma hänen artikkelinsa perusteella todellakin onnistuu. Vuolan mukaan

"Puolarmetsän puut kuvaa sitä, miten yhteiskunnassa suhtaudutaan laitoksissa makaaviin ”hyödyttömiin” kansalaisiin. Puolarmetsän puut ei niinkään kommentoi tai kritisoi sairaalamaailmaa, vaan potilaitten ihmissuhteita – sukulaisten, ystävien ja muun yhteisön asennoitumista pitkäaikaissairaisiin. Teoksessa pohditaan myös, millaista on kokea elämänkäänne sairastumisen muodossa ja kuoleman lähestyessä: millaista on joutua muusta yhteisöstä ja ympäristöstä irralliseksi ja eristetyksi, tuottamattomaksi jä- seneksi, eli osaksi yhteiskunnallista ”ongelmajäteosastoa”"

---
"Tuleeko meidän kirjailijoina kirjoittaa siitä, mitä tapahtuu, vai siitä, mikä on ikuista? Voiko runous olla yhteiskunnallista, vai onko se vain taivaallista? Onko runoudella merkitystä, vaikka se olisikin yhteiskunnallista? Mikä on runoilijan ja poliitikon ero, ja voiko toinen toimia toisen alueella menettämättä jotain olennaista, jotain, mikä tekee hänestä sen, mitä hän on?"

Näin pohtii Teemu Manninen omassa artikkelissaan. Hänen mukaansa on eri asia kysyä, onko runous poliittiista kuin kysyä, onko runous yhteiskunnallista. Manninen muistuttaa:

"Vaikka runous ei vaikutakaan konkreettisiin poliittisiin ongelmiin, se voisi kenties vaikuttaa ihmisten arvoihin, sikäli kuin runous taiteenlajina osallistuu muiden taiteiden sekä tieteen, poliittisen toiminnan ja median kanssa yhteisen retorisen arvotodellisuutemme luomiseen, siihen, miten tämän maailman asioista puhutaan, miten olemassaolevaa rajataan, miten se tunnetaan ja mielletään: sen ratkaisemiseen, mikä on tärkeää. Tässä laajennetussa mielessä kaikki runous olisi poliittista, riippumatta sen yhteiskunnallisten vaikutusten kuvattavuudesta tai mitattavuudesta. "

Vaikka Mannisen mukaan poliitikon ensisijainen tehtävä on puhua totta, se ei onnistu, koska poliitikko toimii aina omien arvojensa pohjalta. Poliitikon on nimittäin pyrittävä todistamaan, että asiat on ratkaistavissa juuri hänen ja hänen edustamansa puolueen arvojen näkökulmasta eikä noilla arvoilla ole välttämättä mitään tekemistä todellisuuden kanssa vaan ne voivat olla jopa totuudenvastaisia. Esimerkkinä Manninen mainitsee amerikkalaisten republikaanipoliitikkojen ilmastonmuutosta koskevat lausunnot.

Mannisen mukaan poliitikon ainoaksi tehtäväksi jää luoda puheillaan sellainen todellisuus, jossa hänen edustamillaan arvoilla on merkitystä. Mikäli tulkitsin oikein, runoilijan tehtäväksi jää siten puhua totta vallan haltijoille, jotka eivät tiedosta tätä omaa vääristynyttä suhdettaan todellisuuteen. Mutta onko se oikeasti kirjallisuuden tehtävä? Eikö se kuuluisi olla journalismin tehtävä, Manninen pohtii.

Valitettavasti en saanut ihan kiinni siitä, mihin lopputulemaan Manninen tässä pohdinnassaan päätyi. Minua kiehtoo ajatus juurikin arvojen esiintuomisesta. Eikö meidän tulisi aina keskittyä nimenomaan arvoja ja käydä väsymätöntä keskustelua poliitikkojen kanssa arvoista. Poliitikkojen jos keiden kannattaa siksi lukea runoutta ja juurikin sellaista runoutta, jossa arvot ovat näkyvissä.

---
Jarkko Tonttia viehättää George Orwellin ajatus yhteiskunnallisesta kirjallisuudesta

"Kun kirjailija antautuu politiikan palvelukseen, hänen pitäisi tehdä se kansalaisena, ihmisenä, mutta ei kirjailijana."

Tontin mukaan poliittinen runous on vaivaannuttavaa, ellei sitä tee hienovaraisesti, esim. kollaasimaisesti taloutta, yhteiskunnallisuutta ja henkilökohtaisuutta yhdistämällä kuten Pentti Saarikoski teki omassa tuotannossaan.

Tontin mukaan yhteiskunnallisen runouden kirjoittaminen on riskialtista, siinä on mahdollisuus epäonnistua. Hän ehdottaakin, että kirjailija voi ottaa kantaa yhteiskunnallisiin teemoihin paremmin blogikirjoituksissaan, kolumneissaan tai esseissään. Mutta toisaalta, taiteeseen kuuluu riskinotto, joten hänkään ei kiellä ketään yrittämästä

---

Miia Toivio kertoo hämmästyneensä, kun hänen kirjoittajaopiskelijansa uskovat, että runoudella voi olla yhteiskunnallinen tehtävä. Minua hämmentää Toivion, sanoisinko elitistinen, näkemys runoudesta. Hän tunnustaakin sulkeutuneensa ajatukseen, että runous puhuttelee ainoastaan asiaan vihkiytyneitä. Tätä ajatusta minä nimenomaan vierastan! Runous ei saa missään nimessä olla sellaista, että sitä ymmärtää ainoastaan harvojen valittujen joukko.

Olen samaa mieltä Toivion kanssa siitä, että runoudessa yhteiskunnallisuus voi ilmentyä siinä, että marginaalissa elävien ihmisten identiteetit ja heidän elämäänsä liittyvät aiheet saavat näkyvyyttä. Yksi esimerkki on esim. roolirunous, johon on haettu materiaalia netistä.

Minua hämmästyttää Toivion huoli siitä, että epävirallisia väyliä pitkin leviävä runous saattaa olla uhka runouden arvolle. Romahtaako jokin yleinen arvomaailma, jos runoutta on yhtäkkiä tarjolla vaikka kuinka paljon? Riittääkö runokirjoille ostajia ja marginalisoituuko runous entisestään? Onneksi Toivio näkee myös toisenlaisen vision. Voisiko sittenkin käydä niin, että lisääntyneen tarjonnan myötä syntyy ihan uusia lukijoiden yhteisöjä ja runojen lukemisen kulttuuri vahvistuu entisestään.

---

Kirjan luettuani en oikeastaan tullut hullua hurskaammaksi. On siis vain jatkettava omia löytöretkiään ja kirjattava omia havaintoja.

Minä uskon yhteiskunnallisen runouden välttämättömyyteen. Minä uskon, että runoudella on yhteiskunnallinen tehtävä. Allekirjoitan Tontin ja Toivion näkemyksen siitä, että suomalaisista runoilijoista nimenomaan Saarikoski onnistui lyriikan ja yhteiskunnallisuuden yhdistämisessä. Tämä postaus onkin hyvä lopettaa hänen sanoihinsa, runoon, johon Jarkko Tontti omassa tekstissään viittasi.


Pentti Saarikoski
Minä tein runoa, 1962

eduskunta oli hajotettu
     aamulehdissä olisi kuvia
joissa huoli kuvastuu presidentti
                                     Kekkosen kasvoista
                     ja Suomi näkyy kartalla
               tummempana kohtana
niinkuin rikkimennyt silmä

minä kuuntelin radiota ja ajattelin
                                     yhtä aamua kesällä
                        minä kävelin jonkun puiston läpi
                   oli hyvin aikaista
           minä olin matkalla kotiin
                                 valvonut koko yön
    katsoin pensaita ja aurinko nousi
                                                minä tein runoa
pienet vihreät tykit vartioivat aamunkoittoa
                  kaduilla ei ollut vielä ihmisiä
                                       Berliinin tilanteesta
oikeistoa varten poistetaan käytöstä nämä verbit
heidän juoksuhaudoissaan on vettä

                                         mitä tapahtuu todella?
                                 Ilma oli sinä aamuna lämmin
niinkuin olisi ollut isossa huoneessa ja katsellut ulos

(Kokoelmasta Mitä tapahtuu todella? Otava 1962)