perjantai 1. tammikuuta 2016

Yhteiskunnallinen runous

Puheenvuoroja.
Nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta.
Toim. Virpi Alanen ja Miia Toivio.
Osuuskunta Poesia. 2012


Millaista on nykyrunous? Googlettamalla löysin osuuskunta Poesian kokoelman. Onneksi sen sai ladattua heti koneelle pdf-tiedostona.

Olen kahden viime vuoden aikana lukenut säännöllisesti runoja. Ehdoton suosikkini on Robert Meriruoho, jonka kaksi kokoelmaan Göteborgilainen viikonloppusatu ja Ajatuksia ennen auringonnousua tavallaan palauttivat uskoni nykyrunouteen ja siihen, että runot edelleen voivat puhutella lukijaansa. Meriruohon runoista kuultaa läpi ne hetket ja tunnelmat, jolloin niiden ensimmäinen lause on luotu tai vastaanotettu.

Minulle nykyrunous näyttäytyy arkisena ja koruttomana. Ja sanon tämän pelkästään hyvällä. Mikään ei ole vastenmielisempää kuin lukea peräkkäin laitettuja sivistyssanoja ja muita krumeluureja. En varsinaisesti välitä edes mistään muotokokeiluista enkä visuaalisesta asettelusta. Tärkeintä on se, että runo puhuttelee, että ymmärrän sen. Hyvä runo uppoaa, solahtaa sisään ja ottaa sijansa. En osaa sitä sen paremmin kuvata.

Nykyrunous, kuten kaikki taide on omalla tavallaan yhteiskunnallista. Keskustelimme ystävämme kanssa siitä, onko taide, esim. laululyriikat aina henkilökohtaisia. Minusta ne ovat, mikäli niitä ei ole luotu pelkästään kaupallisessa tarkoituksessa. Ja jos ne on luotu kaupallisessa tarkoituksessa, eivätkö ne silloin ole juurikin mitä ilmeisimmin yhteiskunnallisia tuotoksia?

Minun täytyy myöntää, että monesti runoutta lukiessani säkeet vain lipuvat ohi jälkiä jättämättä. Hyvään säkeeseen on pakko pysähtyä. Sellaisia tulee vastaan harvoin.

Pidän itseäni kokemattomana runojen lukijana. En edes oikein uskalla kirjoittaa runoista. Tässä on muutama aikaisempi yritelmäni:

Rivit, jotka jättävät jälkiä
Kaupunki, meri ja vuoret

Poesia teos oli siis minulle enemmän kuin tervetullut löytö. Heti ensimmäinen artikkeli herätti mielenkiintoni. Se kertoi Juha Vakkurin runokokoelmasta Puolarmetsän puut. Se on kokoelma kroonikkosairaalan potilaiden kertomuksia. Raadollisia, mutta oivaltavia. Se on maailma, joka on minulle juuri nyt avautunut. Haluan ehdottomasti lukea kyseisen kokoelman. Siinä on juuri sitä koruttomuutta, jonka perään olen kuuluttanut:

"Puolarmetsän puut vaikuttaa kuitenkin harkitun yksinkertaistavalta sekä riisutulta. Runot ovat puhekielisiä ja kiinnittyvät arkisiin tilanteisiin. Kokoelmassa ei ole lainkaan osiojaotteluja tai muita jäsentäviä hierarkioita. Kaikki runot on myös ladottu typografisesti samalla tavalla: vasen laita suoraan ja perinteisesti, mahdollisimman yksinkertaisesti ja häiriöttömästi. Fontti ja fonttikoko pysyvät kautta linjan samanlaisena, samoin asettelu. Otsikoita ei ole, ja kokonaisvaikutelma on vähäeleinen ja tasa-arvoistava. Lukijan huomio ohjataan runojen elämäkerralliseen sisältöön ja siitä tehtäviin johtopäätöksiin."

Sinikka Vuolan mukaan yksi yhteiskunnallisen runouden tehtävä on keskustelun herättäminen. Siinä Vakkurin kokoelma hänen artikkelinsa perusteella todellakin onnistuu. Vuolan mukaan

"Puolarmetsän puut kuvaa sitä, miten yhteiskunnassa suhtaudutaan laitoksissa makaaviin ”hyödyttömiin” kansalaisiin. Puolarmetsän puut ei niinkään kommentoi tai kritisoi sairaalamaailmaa, vaan potilaitten ihmissuhteita – sukulaisten, ystävien ja muun yhteisön asennoitumista pitkäaikaissairaisiin. Teoksessa pohditaan myös, millaista on kokea elämänkäänne sairastumisen muodossa ja kuoleman lähestyessä: millaista on joutua muusta yhteisöstä ja ympäristöstä irralliseksi ja eristetyksi, tuottamattomaksi jä- seneksi, eli osaksi yhteiskunnallista ”ongelmajäteosastoa”"

---
"Tuleeko meidän kirjailijoina kirjoittaa siitä, mitä tapahtuu, vai siitä, mikä on ikuista? Voiko runous olla yhteiskunnallista, vai onko se vain taivaallista? Onko runoudella merkitystä, vaikka se olisikin yhteiskunnallista? Mikä on runoilijan ja poliitikon ero, ja voiko toinen toimia toisen alueella menettämättä jotain olennaista, jotain, mikä tekee hänestä sen, mitä hän on?"

Näin pohtii Teemu Manninen omassa artikkelissaan. Hänen mukaansa on eri asia kysyä, onko runous poliittiista kuin kysyä, onko runous yhteiskunnallista. Manninen muistuttaa:

"Vaikka runous ei vaikutakaan konkreettisiin poliittisiin ongelmiin, se voisi kenties vaikuttaa ihmisten arvoihin, sikäli kuin runous taiteenlajina osallistuu muiden taiteiden sekä tieteen, poliittisen toiminnan ja median kanssa yhteisen retorisen arvotodellisuutemme luomiseen, siihen, miten tämän maailman asioista puhutaan, miten olemassaolevaa rajataan, miten se tunnetaan ja mielletään: sen ratkaisemiseen, mikä on tärkeää. Tässä laajennetussa mielessä kaikki runous olisi poliittista, riippumatta sen yhteiskunnallisten vaikutusten kuvattavuudesta tai mitattavuudesta. "

Vaikka Mannisen mukaan poliitikon ensisijainen tehtävä on puhua totta, se ei onnistu, koska poliitikko toimii aina omien arvojensa pohjalta. Poliitikon on nimittäin pyrittävä todistamaan, että asiat on ratkaistavissa juuri hänen ja hänen edustamansa puolueen arvojen näkökulmasta eikä noilla arvoilla ole välttämättä mitään tekemistä todellisuuden kanssa vaan ne voivat olla jopa totuudenvastaisia. Esimerkkinä Manninen mainitsee amerikkalaisten republikaanipoliitikkojen ilmastonmuutosta koskevat lausunnot.

Mannisen mukaan poliitikon ainoaksi tehtäväksi jää luoda puheillaan sellainen todellisuus, jossa hänen edustamillaan arvoilla on merkitystä. Mikäli tulkitsin oikein, runoilijan tehtäväksi jää siten puhua totta vallan haltijoille, jotka eivät tiedosta tätä omaa vääristynyttä suhdettaan todellisuuteen. Mutta onko se oikeasti kirjallisuuden tehtävä? Eikö se kuuluisi olla journalismin tehtävä, Manninen pohtii.

Valitettavasti en saanut ihan kiinni siitä, mihin lopputulemaan Manninen tässä pohdinnassaan päätyi. Minua kiehtoo ajatus juurikin arvojen esiintuomisesta. Eikö meidän tulisi aina keskittyä nimenomaan arvoja ja käydä väsymätöntä keskustelua poliitikkojen kanssa arvoista. Poliitikkojen jos keiden kannattaa siksi lukea runoutta ja juurikin sellaista runoutta, jossa arvot ovat näkyvissä.

---
Jarkko Tonttia viehättää George Orwellin ajatus yhteiskunnallisesta kirjallisuudesta

"Kun kirjailija antautuu politiikan palvelukseen, hänen pitäisi tehdä se kansalaisena, ihmisenä, mutta ei kirjailijana."

Tontin mukaan poliittinen runous on vaivaannuttavaa, ellei sitä tee hienovaraisesti, esim. kollaasimaisesti taloutta, yhteiskunnallisuutta ja henkilökohtaisuutta yhdistämällä kuten Pentti Saarikoski teki omassa tuotannossaan.

Tontin mukaan yhteiskunnallisen runouden kirjoittaminen on riskialtista, siinä on mahdollisuus epäonnistua. Hän ehdottaakin, että kirjailija voi ottaa kantaa yhteiskunnallisiin teemoihin paremmin blogikirjoituksissaan, kolumneissaan tai esseissään. Mutta toisaalta, taiteeseen kuuluu riskinotto, joten hänkään ei kiellä ketään yrittämästä

---

Miia Toivio kertoo hämmästyneensä, kun hänen kirjoittajaopiskelijansa uskovat, että runoudella voi olla yhteiskunnallinen tehtävä. Minua hämmentää Toivion, sanoisinko elitistinen, näkemys runoudesta. Hän tunnustaakin sulkeutuneensa ajatukseen, että runous puhuttelee ainoastaan asiaan vihkiytyneitä. Tätä ajatusta minä nimenomaan vierastan! Runous ei saa missään nimessä olla sellaista, että sitä ymmärtää ainoastaan harvojen valittujen joukko.

Olen samaa mieltä Toivion kanssa siitä, että runoudessa yhteiskunnallisuus voi ilmentyä siinä, että marginaalissa elävien ihmisten identiteetit ja heidän elämäänsä liittyvät aiheet saavat näkyvyyttä. Yksi esimerkki on esim. roolirunous, johon on haettu materiaalia netistä.

Minua hämmästyttää Toivion huoli siitä, että epävirallisia väyliä pitkin leviävä runous saattaa olla uhka runouden arvolle. Romahtaako jokin yleinen arvomaailma, jos runoutta on yhtäkkiä tarjolla vaikka kuinka paljon? Riittääkö runokirjoille ostajia ja marginalisoituuko runous entisestään? Onneksi Toivio näkee myös toisenlaisen vision. Voisiko sittenkin käydä niin, että lisääntyneen tarjonnan myötä syntyy ihan uusia lukijoiden yhteisöjä ja runojen lukemisen kulttuuri vahvistuu entisestään.

---

Kirjan luettuani en oikeastaan tullut hullua hurskaammaksi. On siis vain jatkettava omia löytöretkiään ja kirjattava omia havaintoja.

Minä uskon yhteiskunnallisen runouden välttämättömyyteen. Minä uskon, että runoudella on yhteiskunnallinen tehtävä. Allekirjoitan Tontin ja Toivion näkemyksen siitä, että suomalaisista runoilijoista nimenomaan Saarikoski onnistui lyriikan ja yhteiskunnallisuuden yhdistämisessä. Tämä postaus onkin hyvä lopettaa hänen sanoihinsa, runoon, johon Jarkko Tontti omassa tekstissään viittasi.


Pentti Saarikoski
Minä tein runoa, 1962

eduskunta oli hajotettu
     aamulehdissä olisi kuvia
joissa huoli kuvastuu presidentti
                                     Kekkosen kasvoista
                     ja Suomi näkyy kartalla
               tummempana kohtana
niinkuin rikkimennyt silmä

minä kuuntelin radiota ja ajattelin
                                     yhtä aamua kesällä
                        minä kävelin jonkun puiston läpi
                   oli hyvin aikaista
           minä olin matkalla kotiin
                                 valvonut koko yön
    katsoin pensaita ja aurinko nousi
                                                minä tein runoa
pienet vihreät tykit vartioivat aamunkoittoa
                  kaduilla ei ollut vielä ihmisiä
                                       Berliinin tilanteesta
oikeistoa varten poistetaan käytöstä nämä verbit
heidän juoksuhaudoissaan on vettä

                                         mitä tapahtuu todella?
                                 Ilma oli sinä aamuna lämmin
niinkuin olisi ollut isossa huoneessa ja katsellut ulos

(Kokoelmasta Mitä tapahtuu todella? Otava 1962)









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti