sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Mailmanhistorian oppitunti

Mika Waltari:
Johannes Angelos
WSOY 1952

Tiesinhän minä, että Mika Waltari on erinomainen kirjailija. Kuka tahansa ei voisi kirjoittaa sellaista spektaakkelia kuin Sinuhe egyptiläinen käymättä edes koskaan Egyptissä. Minä luin kirjan pari kesää sitten mökillä. Se oli vaikuttava teos, todellakin!

Ja tiesinhän minä, että Waltari on kirjoittanut Komisario Palmu -kirjat. Ne ovat sangen viihdyttäviä ja koomisen suomalaisia, jos siis niitä vertaa esim. Agatha Christien vastaaviin.

Ja onhan minulla ollut jo 90-luvun alusta asti Waltarin historiallisia romaaneja kirjahyllyssä, mutta en ole  niihin aikaisemmin tarttunut, koska ne ovat niin paksuja.

Kuukausi sitten etsin kirjastosta äänikirjoja ja oikeastaan ihan piruuttani nappasin mukaan Waltarin Johannes Angeloksen. Aloin kuunneella sitä kotona ruuanlaiton ja käsitöiden ohella. Kun sain Katajavuoren Wenla Männistön loppuun, otin Johanneksen uudeksi autoseurakseni. Aluksi 17 cd:tä tuntui loputtoman pitkältä, nyt kun kuuntelen 16:tta, olen harmissani, että kirja loppuu kohta.

Teoksen päiväkirjamuoto ja lukijan komea ääni sopivat täydellisesti yhteen. Kuunnellessani kirjaa, solahdan vaivattomasti sekä Johanneksen että hänen rakkautensa kohteen, Annan, nahkoihin. Olen ottanut selvää Bysantin historiasta vuonna 1453 ja en voi lakata ihmettelemästä sitä taustatyön laajuutta, joka Waltarin on täytynyt tehdä tätä teosta varten.

Johannes Angelos on aina ajankohtainen romaani. Se kertoo kansojen loputtomista taisteluista, vallanhimoisista johtajista. Se on tarina ihmisen pahuudesta, mutta myös inhimillisyydestä.

Tämän teoksen jälkeen lainasin lisää Waltaria. Minun on pakko saada tietää lisää tämän neron elämästä ja tuotannosta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti