Infernaalista kaahotusta

Dan Brown: Inferno

Ensimmäinen lukemani historiallinen trilleri oli Umberto Econ Ruusun nimi. Sain sen 16-vuotislahjaksi sisareltani. Tartuin aikoinaan suurin odotuksin  Dan Brownin Da Vinci -koodiin enkä pettynyt. Brownia en sen koommin ollutkaan lukenut. Enkelit ja demonit olen nähnyt ainoastaan elokuvaversiona. Kun Inferno ilmestyi, halusin ostaa kirjan itselleni. Sainkin sen joululahjaksi, kun itse kävin sen marketista hakemassa.

Brownin kirjoissa viehättää erityisesti taidehistorialliset yksityiskohdat. Niitä tässäkin teoksessa riitti. Onneksi on tabletti, josta voi nopeasti lukemisen ohessa googlettaa taideteoksia ja rakennuksia. Lukuelämys oli tässäkin teoksessa vahvasti visuaalinen, mikä on minulle tärkeää. Vaikka kyseessä on trilleri, tapahtumien pitää silti olla uskottavia ja suhteellisen helposti käsitettäviä. Jos tipun lukiessani kärryiltä, yhden kerran annan anteeksi, mutta toinen kerta alkaa sapettaa, varsinkin jos olen pyrkinyt lukemaan keskittyneesti.

Valitettavasti Michael Langdonia on vaikea kuvitella ilman että ei ajattelisi Tom Hanksin habitusta. Kieltämättä se hieman latisti lukukokemusta. Henkilökuvaus ei lajityypille ominaisesti ole kovinkaan syvällistä. Henkilöt kuvataan toiminnan kautta. Heidän ulkonäköään kuvataan suurpiirteisesti. Infernon henkilögalleriasta minulle jäi mieleen siro kalju nainen, harmaahiuksinen kaunis vanhempi nainen, ruskettunut pieni mies, mustaan nahkaan pukeutunut agentti ja pahasta ihottumasta kärsinyt mies. Henkilöt jäivät kovin oinnallisiksi, sillä esim. heidän henkilökohtaisesta elämästään ei kerrottu mitään. Sen kaltainen taustoittaminen trillerin kerrontaan kuulu, mutta sen vuoksi henkilöihin ei synny kontaktia eivätkä he herätä sympatiaa. Vaikka mielellään ehkä lukisinkin Michael Langdoninlapsuudesta, perheestä ja nuoruudesta.

Juoni on kirjassa Brownille tavanomainen. Langdon joutuu ratkomaan historiallisiin taideteoksiin piilotettua arvoitusta. Da Vinci koodissa idea oli tuore. Tätä kirjaa lukiessa tuli välillä mieleen, onkohan tämä nyt vähän tekemällä tehtyä. Ja enkä yhtään ihmettelisi vaikka niin olisikin. Vaatii varmasti hurjasti pershermoja alkaa kehitellä yhä uudelleen maailmanlaajuisia katastrofeja, jotka pitää liittää vanhoihin myytteihin. Minä en pitänyt tarinasta. Paljon turhaa kaahotusta, salakäytäviä ja paikasta toiseen matkustamista ja aikaakaan ei tainnut kulua kuin pari vuorokautta. Vaikka en varsinaisesti pudonnut kertaakaan kärryiltä, juonen käänteet olivat minusta epäuskottavia ja juuri hieman tekemällä tehtyjä. Valitettavasti tämä teos ei imaissut minua maailmaansa kuten Da Vinci -koodi.

Parasta teoksessa oli sen miljöö. Taideteosten ja rakennusten taustoja selvittäessään Dan Brown on parhaimmillaan. Jos joskus matkustan Firenzeen, otan Danten Jumalaisen näytelmän ja Brownin Infernon ehdottomasti mukaani.

Tässä yksi kuvitus Brownin Infernoon.

Teoksesta löytyi myös yksi kivulias koukku. Se pisti oikeasti miettimään väestönkasvua ja sen aiheuttamia ongelmia. Valitettavasti infernaalinen kaahotus esti kirjan syvällisemmän sanoman pohtimisen. Brownin sanoma on kirjattu kirjan takaliepeeseen:

Helvetin pimeimmät paikat on varattu niille, jotka pysyvät puolueettomina moraalisten kriisien aikana"

Valitettavasti tämä teos ei pystynyt purkamaan torjuntaa omalta kohdaltani.