Piikojen valtakunta
Nainen, työ ja perhe 1600- ja 1700-luvuilla
Atena, 2015
Aloitin viime syksynä Tiina Miettisen ohjaaman sukututkimuskurssin. Hankin hänen kirjansa Piikojen valtakunta itselleni tänä jouluna lahjaksi.
Teoksen pohjana on käytetty aineistoa, jota hän on kerännyt väitöskirjaansa varten. Miettinen on halunnut teoksellaan tuoda esiin oikean kuvan siitä, millaista hämäläisten naisten elämä todellisuudessa 1600- ja 1700-luvun Suomessa oli. Teoksessa kerrotaan faktaa tuon ajan elämästä, mutta siinä on runsaasti pieniä arkistoista kerättyjä tapauskertomuksia tuon ajan naisten elämästä.
Miettisen teoksesta käy hyvin ilmi se, että sekä naisen että miehen syntyperällä oli merkitystä. Naisen ja miehen aseman määritti hänen syntyperänsä, ikänsä ja työkykynsä. Nainen saattoi olla syntyperältään säätyläisperheen tytär (aatelisto, papisto, porvari), talontytär, tilattoman tytär tai avioliiton ulkopuolella syntynyt tytär. Säädyn mukainen avioliitto oli asia, johon naista oli valmisteltu koko ikänsä ja jotkut naiset olivat valmiita tekemään kaikkensa, jotta he pääsisivät avioliittoon.
Tuolloin kirjoitetut lait pyrkivät siihen, että peritty ja avioliiton kautta saatu maa ja omaisuus pysyisi saman suvun hallinnassa. Solmimalla edullisen naimakaupan mies saattoi lisätä maaomaisuuttaan. Jotta maa säilyisi edelleen suvun hallussa, oli siitettävä lapsia, joiden kautta omistusoikeus säilyisi.
Perintöoikeus saatettiin purkaa, jos nainen nai miehen, joka oli suvun ja hänen oman isänsä tahdon vastainen. Perintöoikeus saatettiin palauttaa, jos sopu syntyi myöhemmin ja aviomies todettiin kelvolliseksi. Epäsäätyisen avioliiton solminen oli siis aina riski, vaikka parin välillä olisi roihunnut oikea rakkaus. Avoliitossa syntyneet lapset jäivät automaattisesti ilman perintöoikeutta. Mikäli halusi turvata oman ja jälkeläisten elämän, varminta oli sopia ns. järkiavioliitto, naida samaan säätyyn kuuluva puoliso, jonka molempien vanhemmat hyväksyivät. Erityisen tärkeää tämä oli säätyläisperheiden tyttärille, talontyttäret siis mukaan lukien.
Esiaviolliset suhteet eivät kuitenkaan olleet epätavallisia. Kihlaus oli lupaus avioliitosta ja kihlaukselle oli todistajat, naisen asema oli turvattu siinäkin tapauksessa, että se ei johtanutkaan avioliittoon. Vaikka kirkkolaki tuomitsi yhteiselämän aloittamisen ennen vihkimistä, kansan mielestä asia ei ollut moraalisesti kovinkaan arveluttavaa.
Koska kihlauksella piti olla todistaja, naiset turvautuivat usein säätyläismiehiin kihlauksensa todistajina, koska heitä pidettiin tarpeeksi luotettavina kovan paikan tullessa esim. käräjillä. Jos kihlauksella oli todistaja, parin oli pakko avioitua tai petollisen sulhasen piti maksaa petetylle morsiamelle sakkoja.
Naisen kannalta edullisinta oli syntyä varakkaan isännän ainoaksi tai vanhimmaksi tyttäreksi. Silloin naisella oli parhaimmat edellytykset hyvään naimakauppaan. Vaikka talontytär olisi saanut aviottoman lapsen, sekään ei välttämättä ollut avioliitolle ylitsepääsemätön este. Jos tyttärelle ei löytynyt sopivaa talollista puolisoa, tilatonkin mies kelpasi. Usein aviopuoliso oli torppari, käsityöläinen ja renki, josta taloon saattiin kelvollinen kotivävy. Talollisen vanhin poika ei puolestaan voinut avioitua piian kanssa. Naimattomat talollisten tyttäret jäivät hoitamaan kotitaloaan tai lähtivät piikomaan.
Vaikka yhteisö valvoi tiukasti rahvaan käyttäytymistä, aateliston epäsäätyisiin liittoihin papisto ei kyennyt puuttumaan. Hyväsukuisilla miehillä saattoi olla lukuisiakin suhteita alempisäätyisiin naisiin. Ja jos suhteesta syntyi lapsi, nainen joutui käräjille salavuoteudesta, hän ei edes välttämättä edes vedonnut kihlalupauksiin. Tällainen lapsi saattoi jäädä ilman perintöoikeutta biologiseen isäänsä, vaikka isän henkilöllisyys olisi voitu selvittääkin. Naisen näkökulmasta tilanne oli epäedullinen siksikin, että naimisissa olevan miehen kanssa makaaminen oli ankara rikos siitä huolimatta että nainen olisi raiskattu. Raiskaus oli törkeä rikos, josta tuomittiin kuolemaan. Naisen oli kuitenkin vaikea todistaa joutuneensa raiskauksen uhriksi. Naimattoman naisen tausta, maine ja asema vaikutti asian käsittelyyn. Vaikka raiskaajaa ei saatu tuomiolle, talontyttärien suku saattoi kostaa tekijälle. Äitien ja isien synnit varjostivat jälkeläisten elämää, sillä aviottomana syntyneen naisen makaamisesta annettiin pienempi saako kuin aviovuoteesta syntyneen naisen.
Aviottaman lapsen synnyttäminen oli naiselle taakka ja toisinaan epätoivoinen äiti saattoi surmata lapsensa. Salavuoteudesta eli aviottoman lapsen synnyttämisestä naimattomalle naiselle langetettiin ns. kujanjuoksua ja piiskausta, myöhemmin sama rikos voitiin sovittaa vankeudella. Huoruudesta eli aviorikoksesta molemmat osapuolet tuomittiin kuolemaan aina 1730-luvulle saakka. Lapsenmurhasta tuomio oli aluksi aina kuolemanrangaistus, mutta sitä lievennettiin 1700-luvulla. Vuosina 1791-95 Tuomituista naisista enemmistö oli piikoja tai tilattomia (78 naista 123:sta), talollisen tyttäriä tai leskiä oli 39/123. Vuosittain lapsenmurhia tehtiin noin 25.
Piikoja voidaan pitää nykyajan uranaisten esikuvina. Jos nuorelle naiselle löytynyt ottajaa, hän lähti palkolliseksi. Naisillekin oli olemassa useita uravaihtoehtoja. Suurissa kartanoissa tarvittiin erilaisia ammattilaisia: lastenhoitajia, sisäkköjä, karjapiikoja, keittiöpiikoja, kutojia, ompelijoita, leipojia ja keittäjiä. Monet nuoret olivat valmiita muuttamaan kauaksikin omalta kotiseudultaan työn perässä.
Pitkään palvelleet piiat olivat isäntäperheissään lähes perheenjäsenen asemassa, mutta säätyeroja ei toki koskaan unohdettu. Herrasväen tyttäret ja piiat työskentelivät yhdessä ja jakoivat keskenään sekä ilonsa että surunsa.
Naimattomat, kolmikymppiset naiset olivat haluttuja aviopuolisoita ja yllättävän usein he menivät naimisiin huomattavasti nuoremman miehen kanssa. Puumailmiö oli voimissaan siis jo 1600- ja 1700-luvulla! Piikojen asema ei ollut läheskään niin suojaton kuin ehkä on annettu ymmärtää. Vuoden 1734 laki määräsi isännän maksamaan kaksinkertaisen sakon piikansa makaamisesta.
Kirjassa on todella paljon mielenkiintoista faktaa tuon ajan elämästä! Tiina Miettinen on saanut uskomattoman paljon irti vanhoista kirkonkirjoista ja muusta arkistomateriaalista. Referoitavia juttuja tähän postaukseen olisi riittänyt vaikka kuinka.
Tähän kirjaan on varmasti syytä palata vielä moneen otteeseen omaa sukututkimusta tehdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti