Hamlet ystäväni.
Kirjeitä Olavi Paavolaiselle
Tammi 1999
Otsikko on mauton, myönnän. Ensinnäkään nelikymppinen nainen ei ole vielä oikeastaan mikään vanha nainen eikä omien tuntojensa purkaminen ja rakastettunsa tukeminen kirjeitse ole verrattavissa nykyajan chattailuun.
Katsoin joulun alla televisiosta kolmiosaisen TV-sarjan Punainen kolmio, joka kertoi Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon suhteesta. Kuusisen sinisilmäisyys Leinoa kohtaan ihmetytti ja muistin, että minulla on kirjahyllyssäni tämä Hamlet ystäväni -teos.
Kuusisen ja Paavolaisen rakkaussuhde pidettiin aikalaisilta piilossa. Teoksessa on Hertta Kuusisen kirjeet Olavi Paavolaiselle vuosilta 1952-1956. Suhteen alkaessa molemmat olivat vähän alle viisikymppisiä, Paavolainen oli edelleen naimisissa. Suhde jatkui Paavolaisen kuolemaan saakka vuoteen 1964.
Hertta Kuusisen kirjeistä paljastuu kiihkeästi tunteva, toimintaa halajava vahva nainen. Paavolaisesta saa kirjeiden välityksellä huomattavasti jähmeämmän kuvan. Hertta uskoo miehen potentiaaliin, hän haluaa rohkaista ja kannustaa miestä kirjalliseen toimintaan ja hän haluaisi työskennellä yhdessä tämän kanssa jalojen päämäärien puolesta. Hertta kaipaa taistelutoveria rinnalleen, mutta Olavista ei sellaiseksi valitettavasti ole. Syitä on varmasti monia.
Kirjeitä lukiessa tulee hieman vaivaantunut olo. Suuri osa tekstistä on kirjoittajan omaa ajatuksen juoksua ja lähinnä päiväkirjamaista tekstiä, tämän Hertta myöntää itsekin:
31.9. 1952
Tästä näyttää tulevan taas päiväkirjan tapaista, mutta suhteellisen asiallista eli kuivaa, eikö totta?
Olen ostanut herätyskellon ja tilannut sälekaihtimet kolmeen huoneeseen. Ne tulevat ensi viikolla. Minulla on ostovimma, jonka innoittajana olet Sinä tavalla tai toisella. Onnettomuudeksi - tai onneksi - rahat loppuivat kesken.
Ymmärrän hyvin Hertta Kuusisen turhautumisen. Paavolainen on tyypillinen vaikea mies, suomalainen jässikkä, josta on vaikea saada otetta. Mutta illuusio ihanasta parisuhteesta saa Hertan jatkamaan suhdetta. Tosin sekin on lähes joka kirjeessä katkolla. Paavolaisena minua olisi ahdistanut, että toinen niin innokkaasti kertoo, mitä kaikkea minun pitäisi urani eteen tehdä, varsinkin jos nämä asiat ovat ehtona suhteen jatkumiselle. Vai miltä tämä sinusta kuulostaa:
(28.9.1952)
Miksi et Sinä, kulttuurimatkailija, tekisi vaihteeksi matkoja ajassa? Kertoisit näkemyksistäsi kehityksen tahdista, tapojen (pukeutuminen, seurustelu, tanssi), taiteen (elokuva, kuvaamataiteet, musiikki, kirjallisuus, teatteri), tekniikan (liikenne, puhelin, radio, aseet) alueilta. Muodonvaihdoksineen ja käyttötapoineen, merkityksineen. Pakinoimalla. Huvittavasti tai ilkeästi. Voisimme ensin merkitä muistiin yleiset puitteet, jonkinlaiset kiintopisteet ja mieleenjohtumat. Sitten niitä voisi tarkistaa ja täydennellä tarpeen mukaan.
Ellemme ryhdy johonkin tällaiseen, ystävyytemme ajatuu ennen pitkää karille. Nykyinen tilanne ei tyydytä kumpaakaan. Siinä on tosiaankin järkeä vain Sinun sairastaessasi. En taaskaan tarkoita vain ulkoisia olosuhteita, jotka rasittavat Sinua enemmän kuin minua. Tarkoitan sitä, että jokin "hedelmä" jokaisella suhteella pitää olla.
Minä menisin moisesta painostuksesta entistä enemmän lukkoon enkä todellakaan alkaisi tuolta istumalta kirjoitella huvittavia tai ilkeitä pakinoita.
Mikä saa naisen ripustautumaan tällaiseen epätoivoiselta vaikuttavaan suhteeseen? Eikö Hertta ollut oppinut mitääm aikaisemmista suhteistaan hankaliin miehiin? Tavallaan kirjeet ovat kuin suoraan tästä päivästä. Itse en ole viimeiseen kolmeentoista vuoteen pyörinyt sinkkumarkkinoilla, mutta ystävien kertomusten mukaan Tinder ja Whatsup ovat täynnä vastaavanlaista kirjeenvaihtoa. Voisin hyvin kuvitella, että itsenäinen viisikymppinen nainen purkaa tuntojaan uudelle tuttavuudelleen samantyyppisin sanankääntein ja perusteluin kuin Hertta omissa kirjeissään.
Yksi asia on kiistaton. Hertta Kuusinen on rakastunut. Hänen rakkautensa kohde on valitettavasti illuusio upeasta ihmissuhteesta, ei oikea lihallinen ihminen. Sekin on hyvin tyypillistä ja inhimillistä. Siksi hänen kirjeitään on mielenkiintoista lukea. Ne eivät välttämättä lohduta, mutta ne saavat meidät tuntemaan myötätuntoa, ehkä kiukkuakin. Ja ennen kaikkea ne paljastavat sen, että jokaisen menestyvän uraihmisenkin sisällä asuu ihan tavallinen ihminen.
(18.1.1953)
Olen ollut onnellinen. Jonkin aikaa ole kenties onneton, mutta kaikkihan menee ohitse. Ensin haavat kirvelevät, sitten arpeutuvat. Lopulta ihmettelee, onko niitä ollutkaan.
Tämä sopii elämänohjeeksi meille kaikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti