lauantai 6. joulukuuta 2014

Upea, vaativa teos

Riikka Pelo:
Jokapäiväinen elämämme
Teos. 2013

Lainasin Pelon kirjan jo muutama kuukausi sitten. Sain luettua sen loppuun vasta marraskuun lukukampanjan aikana.

Pelon tapa kirjoittaa on kiehtova. Aina kun teos kertoo jostakusta oikeasta historiallisesta henkilöstä, lukija tietää, että kirjailijan on täytynyt ensin perehtyä valtavaan aineistoon. Näin toki on silloinkin, kun kirjoittaa ylipäätään historiallista romaania, sillä huonosti tehty taustatyö valitettavasti näkyy loppituloksessa.

Jokapäiväinen elämämme kertoo venäläisestä runoilijasta Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Aljasta. Tässäkin teoksessa käytetään kahta näkökulmaa ja kahta aikatasoa. Aluksi se tuntuu hankalalta ja lukiessa on välillä plärättävä sivuja taaksepäin, jotta varmasti pysyy kärryillä.

Kirja on aluksi haastava, mutta noin puolessa välissä se imaisee lukijansa. Traagisesta tarinasta kuoriutuu esiin uusia kerroksia ja ymmärrys sekä äitiä että tytärtä kohtaan syvenee.

Pelon Jokapäiväinen elämämme on ehkä vaikuttavin tänä vuonna lukemistani kirjoista.

Maaginen kieli, tavanomainen sotakuvaus

Katja Kettu:
Kätilö
WSOY 2011

Pitkästä aikaa otin luettavan kirjan omasta kirjahyllystäni. Olin ostanut Kätilön pokkarina ainakin vuosi sitten ja eilen tartuin siihen sen enempää suunnitelematta.

Kirjan kieli ja kerronta imaisi mukaan välittömästi. Ihastelin Ketun lauseita ja sanastoa.

Tarinan edetessä tuo taika katosi.

Kätilössä, kuten monissa muissakin 2000-luvun romaaneissa, käytetään useaa näkökulmaa. Tässä romaanissa niitä oli kolme. Toinen muotiseikka tuntuu olevan kahden eri aikatason käyttö. Kätilössä niitä oli loppu mukaan lukien jopa kolme.

Lukijana koen useat näkökulmat ja aikatasot väsyttävinä ja energiaa vievänä. Tarinaan ei voi heittäytyä kunnolla, jos koko ajan pitää olla skarppin kuka puhuu ja milloin puhuu.

Kun aloin lukea kätilöä, minua varoitettiin sen rankkuudesta. Olen viime aikoina lukenut aika paljon sotia käsitteleviä kirjoja, joten tämän romaanin rankkuus ei ylittänyt aikaisempia lukukokokemuksia, ja hyvä niin! Inhoan väkivallalla mässäilyä, eikä ihmisen pahuudesta lukeminen ole koskaan miellyttävää eikä sen pidä ollakaan. Seksuaalinen hyväksikäyttö on aina yhtä ällöttävää ja tuomittavaa.

Kirjassa kuvattu vapaaehtoinen ja aikuisten kesken harjoitettu seksi (oliko asia nyt kyllin asiallisesti muotoiltu) oli luonnollista ja rehevää. Se ei ollut liian alleviivaavaa vaan ihan sitä itseään, Tykkäsin siis.

Hieman epäuskottavaksi tarinan teki sen, kuinka näppärästi näiden ihmisten kohtalot olivat lomittuneet toisiinsa. Elämä on toki sattumuksia täynnä, mutta harvoin piirit sentään ovat ihan näin pieniä.

2000-luvun romaaniksi Kätilö oli kuitenkin ihan kelpo teos, Kannattaa lukea!

lauantai 4. lokakuuta 2014

Lisää dekkareita

Eppu Nuotio:
Kosto
Paine
Loppu

Juha Numminen:
Kyyhkynen


Arnaldur Indridason:
Ääni kuin enkelin
Mies järvessä

Koska tykästyin Eppu Nuotion dekkareihin, luin kesän ja alkusyksyn aikana kolme muuta Pii Marin -dekkaria (Kosto, Paine ja Loppu). Sarjasta jäi lukematta yksi osa, jonka saatan lukea myöhemmin.

Dekkariantologian innottamana lainasin kirjastosta Juha Nummisen Kyyhkysen. Se oli hieman erityyppinen jännityskirja, sillä alusta asti oli selvää, kuka rikollinen oli ja lukija joutui jännittämään, missä vaiheessa hän jää kiinni. Henkilöt ja miljöö eivät oikein säväyttäneet. En pidä tällaisesta kulissikirjallisuudesta, kaipaan romaaneihin tavallisen arjen sävyjä, joita löytyy mm. Arnaldur Indridasonin dekkareista. 

Haudan hiljaista oli mykistävä lukukokemus, siksi petyin kovasti lukiessani Ääni kuin enkelin -romaania, sillä se oli kovin sekava ja siinä oli turhaa kikkailua kertojien ja takaumien kanssa. Mies järvessä -romaanissa Indridason käyttää edelleen takaumia ja useampaa näkökulmaa, mutta nyt kokonaisuus on hallitumpi. 

Kävin elokuun lopussa Työväenkirjallisuuden päivässä kuuntelemassa paneelikeskustelua, jossa Timo Sandberg oli yhtenä keskustelijana. Lukaisinkin hänen Lahteen sijoittuvista historiallisista dekkareistaa ensimmäisen osan. Mustamäki oli ihan kelpo dekkari ja siinä viehätti erityisesti aikalaiskuvaus, joka oli huolella kirjoitettu. Mieskirjailijoiden tuntuu olevan äärimmäisen vaikeaa kuvata naisia siten, että naispuolinen lukija voisi heihin samaistua. Sandbergin naiset Hilja, Eliisa ja Vera ovat jotenkin kömpelöitä ja kulmikkaita, vaikka kirjailija ei ole varmasti sitä tarkoittanut. Sama kulmikkuus löytyy myös romaanin miehistä. Vaikka Kekki on pyritty kuvaamaan inhimilliseksi suomalaiseksi mieheksi, en minä häneenkään erityisesti kiintynyt. 

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Virkistävää vaihtelua

Eppu Nuotio:
Musta
Otava. 2006

Löysin Eppu Nuotion dekkarit Kuinka minusta tuli rikoskirjailija -teoksen kautta. Varasin ensimmäisen osan, Mustan, kirjastosta ja luin sen muutamassa tunnissa.

Olin lukenut Nuotion omia luonnehdintoja sankaristaan Piistä, mustasta Ylen toimittajasta ja halusin itse lukea, kuinka tällainen päähenkilö toimii dekkarissa. Ihan hyvin. Pii on sopivan räväkkä nuori nainen, jonka omaakin elämää on mielenkiintoista seurata.

Kirjan rikos oli raaka, Nuotio houkutteli lukijan tekemään hätiköityjä päätelmiä rikollisesta, mutta loppuratkaisu ei ollut mielestäni kovin uskottava, vaikka se yllättävä olikin.

Aion ehdottomasti lukea loputkin Nuotin Pii Marin -dekkarit.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Välipalakirja

Outi Pakkanen:
Katso naamion taa.
Loisto.


Rakentelin aitan vintille kirjahyllyä ja käteeni osui Outi Pakkasen dekkari. Tätä kyseistä kirjaa oli käsitelty ohimennen Kuinka rikosromaanini ovat syntyneet -kirjassa ja päätin lukaista sen välipalaksi. Muistaakseni olin lukenut sen jo aikaisemminkin, mutta kuten dekkareiden kohdalla yleensä, minulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä siinä tapahtuu.

Kirjan henkilöt olivat jotenkin yliampuvia ja kalseita. Hillitty Leila, hänen pikkuvanha poikansa Jussi, Leilan varakas aviomies Anders ja hänen mielisairas sisarensa Kristiina eivät oikein päässet nahkani alle. Tottakai asiaan kuului, että Leilalla oli salattu menneisyys, josta kuvioihin yllättäen tupsahtanut ex-miesystävä on tietoinen. Henkilögalleriaan kuuluivat myös Leilan veli, Andersin ja Kristiinan Mervi-serkku ja se iänikuinen Anna Laine, jonka merkitys näissä kirjoissa ei ole oikein minulle auennut. Pakkasen mukaan lukeva yleisö on kiintynyt häneen, minä en valitettavasti kuulu hänen ihailijoihinsa.

Laituriseurana tämä kirja meni ihan mukavasti. Tuskin enää tänä vuonna luen yhtäkään Pakkasen dekkaria.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Kepeää kesälukemistoa

Paula Arvas & Kirsi Luukkanen:
Miten rikoskirjani ovat syntyneet
Crime Time
2012

Mökkirannassa aurinkotuolissa on mukavaa lueskella dekkarikirjailijoiden ajatuksia siitä, kuinka murhista ja rikoksista tuli heidän elämäntyönsä.

Mukana on vanhojen tuttujen dekkaristien (Jokinen, Lehtolainen ja Pakkanen) lisäksi aivan uusia tuttavuuksia, joiden tuotantoon aion tutustua myöhemmin.

Oikein oiva välipala tässä vaiheessa, kun minulla on taas monta kirjaa samaan aikaan kesken.

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Töksähteleviä tarinoita

Maarit Verronen:
Vanhat kuviot
Tammi. 2012

Lainasin tämän kirjan kirjastosta. En ole aikaisemmin lukenut Verrosta, mutta olen lukenut hänen teoksiensa arvosteluja sanomalehdetä. Minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia, halusin lukea kotimaisia novelleja, jotta saisin käsityksen siitä, millaisia novelleja Suomessa julkaistaan.

Puoleen väliin päästyäni päällimmäisenä mielessäni oli lähinnä hämmästys ja pettymys. Verrosen kieli on ihan sujuvaa ja henkilökuvaus on ihan kelvollista, mutta ne tarinat! Olen lukenut kesän aikana aika paljon novelleja ja viehättänyt siitä, kuinka novelleissa tarinat voivat kattaa kokonaisen elämän.

Takakansi lupaili, että Verrosen novellit kuvaavat hetkiä, jolloin ihmisen elämässä tulee hetki, jolloin hän toimii toisin kuin olisi kuvitellut toimivansa. Tuo hetki heilauttaa näidenkin novellihenkilöiden elämän aivan uudenlaiselle raiteelle, mutta lukijalle ne eivät kuitenkaan tarjoa mitään yllättävää tai riemastuttavaa oho-hetkeä.

Novellit ovat hieman kömpelöitä ja niiden loput nolostuttavan töksähteleviä. Tulee mieleen, ovatko nämä joitain välitöitä tai harjoitelmia, jotka Verronen on tarjonnut kustantajalleen. Jos näin on, miksi kustannustoimittaja ei ole pyytänyt Verrosta hiomaan novelleja, varsinkin niiden loppuja.

Tätä teosta lukiessa minulla oli hieman samanlainen olo kuin luin oppilaitten kirjoittamia kirjoituskilpailutuotoksia. Lopputulos ei ollut kummoinen, koska aikaa oli vain rajoitetusti ja tarina piti saada päätökseen. Draaman kaari jäi turhan usein puuttumaan.

Uskollisesti kahlasin kuitenkin teoksen loppuun, mutta Verroset taidan jatkossa jättää hyllyyn.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Ensimmäinen Beckini

Sjöwall & Wahlöö
Kadonnut paloauto
Karisto
2005 (1967)

Rakastan ruotsalaisia dekkareita ja niistä tehtyjä TV-sarjoja. Wallanderiin tutustuin aikoinaan ensin kirjojen kautta, mutta Beck oli minulle pitkään pelkkä TV-tuttavuus. Muistaakseni olen joskus aikaisemmin hypistellyt jotain Sjöwallin ja Wahlöön dekkaria kirjastossa, mutta Kadonnut paloauto on ensimmäinen lukemani Beck-romaani. Se tarttui mukaani pari viikkoa sitten kirpputorilta.

Dekkari on kirjoitettu 1960-luvulla. Kadonnut paloauto on viides suomennettu Beck-dekkari. Se poikkeaa tyyliltään Henning Mankellin dekkareista. Kirjassa oli enemmän jaarittelua ja yllättävää oli myös se, että romaanin tapahtuma-aika venyi useammaksi kuukaudeksi. Se teki siitä todenmukaisemman. TV-sarjoissa ja nykydekkareissa tunnelma pyritään pitämään tiiviinä ja siksi tapahtumat etenevät vauhdilla, jotta lukijan mielenkiinto ei herpaannu hetkeksikään. Verkkainen tahti oli siksi oikeastaan mukavaa vaihtelua.

Dekkareissa päähenkilönä on yleensä tutkintaa johtava poliisi. Tässä kirjassa kuva Martin Beckistä jäi mielestäni hieman ohueksi. Tai sitten hän ei näyttäytynyt yhtä särmikkäänä kuin TV-elokuvissa. Beck oli tässä teoksessa hieman eksyksissä omassa elämässään. Hän asuu yhdessä perheensä kanssa, mutta välit vaimoon ovat haalenneet. Ehkä jo seuraavassa kirjassa he ovat ajatuneet avioeroon. Merkit siitä ovat ilmassa.

Ehdottomasti mielenkiintoisin hahmo kirjassa on Gunvald Larsson. TV-elokuvissakin hän on hieman arvaamaton ja melkoinen kuuma kalle, mutta kirjassa hänen röyhkeytensä on vieläkin ilmeisempää ja kutkuttavampaa. Ihanan inhottava tyyppi. Jo pelkästään hänen takiaan haluan lukea lisää Beck-romaaneja.

Juoni oli poliisiromaanille tyypillinen. Tapahtuu rikos, jota selvitetään. Tapahtumaketju on aluksi epäselvä, mutta palapelin palaset loksahtavat vähitellen paikoilleen ja rikollinen saadaan kiinni. Maailma ei välttämättä pelastu, mutta onpahan taas yksi selvittämätön rikos vähemmän.







tiistai 8. heinäkuuta 2014

Upea uusi tuttavuus

Arnaldur Indridason: 
Haudanhiljaista
Blue moon 2004

Nappasin Indridasonin dekkarin hetken mielijohteesta kirpparipöydästä. Työkaverini oli suositellut minulle erästä islantilaista dekkaristia, kirjoittanut nimenkin lapulle, mutta en millään muistanut kirjailijan nimeä. Se saattoi olla hyvonkin juuri tämä Arnaldur Indridason, joten päätin ottaa euron riskin ja ostin kirjan.

Sijoitus osoittautui uskomattoman hyväksi. Haudanhiljaista imaisi mukanaan jo ensimmäisellä rivillä:

"Otettuaan luun sitä kaluavalta lapselta mies näki heti, että se oli ihmisen luu."

Tästä alkaa tarina, jota kuljetetaan kahdessa aikatasossa. Samalla kun poliisit selvittävät syrjäiselle tontille haudatun luurangon tarinaa, lukija saa todistaa 60 vuotta vanhaa perhehelvettiä. Tarina on sommiteltu niin, että se tarjoaa jatkuvasti uusia käänteitä. Indridason ei aliarvioi lukijaa vaan haastaa hänet uudestaan ja uudestaan. 

Murhamysteerin lisäksi lukija saa tutustua Rikospoliisi Erlendur Sveinssonin omaan ja hänen tiiminsä elämään. Näistä henkilöistä haluaa ehdottomasti lukea lisää. Indridasonin neljästätoista romaanista on suomennettu tähän mennessä kymmenen. 

Olen koukussa. Seuraavaksi etsin käsiini dekkarin nimeltä Räme. 

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Naposteltavaa

Katja Kettu - Aki Salmela (toim.
Novelli palaa! 
Matkanovelleja.
WSOY. 2013


Olen tykästynyt novelleihin ja siksi kirjatoreissulla mukaan tarttui useampi novellikokoelma. Matkanovelleja-antologia julkaistiin on Nuoren Voiman liiton, WSOY:n ja VR:n yhteistyönä. 

Niin kuin karkkipusseissa, joissa on sekalaisia karkkeja, osa on herkullisia ja osa jää väistämättä pussin pohjalle. Samoin oli tässä kokoelmassa. Tykkäsin kovasti mm. Taina Latvalan, Riku Korhosen ja Jari Järvelän novelleista. Loput olivat ihan ok, osa mielestäni jopa täysin yhdentekeviä. 

Novellit sopivat naposteltaviksi laajojen tai vaikuttavien romaanien jälkeen. Seuraavaksi onkin pakko tarttua taas dekkariin!

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Tavallinen tarina avioliitosta

Philip Teir:
Talvisota
Avioliittoromaani
Otava. 2013


Olin lukenut arvion tästä teoksesta ja kun näin sen kirjastossa, nappasin sen mukaani.
Kun ensimmäisen kerran lueskelin sitä, olin aika pettynyt. Ajattelin sen olevan taas yksi pitkästyttävä tarina porvarillisesta avioliitosta. Takakansiteksti lupasi älykästä ja viiltävän hauskaa lukukokemusta, mutta minua lähinnä haukotutti.

Ennen kuin tartuin kirjan uudestaan - minähän en kirjoja kesken jätä - satuin lukemaan jostain arvion, jossa sitä kutsuttiin avioliittokomediaksi. Sen jälkeen koko asenteeni muuttui. Aloin lukea kirjaa komediana ja kuinka ollakaan, teos imaisi minut mukaansa ihan uudella tavalla.

Romaani kuvaa keski-ikäisen pariskunnan, Maxin ja Katriinan avioliittoa. Heillä on kaksi aikuista lasta ja elämä kutakuinkin mallillaan. Tai no, sen pitäisi olla, mutta molempia vaivaa oikeastaan ihan normaali nuivuus. Katriina on kyllästynyt työhönsä ja hän kaipaisi mieheltään enemmän huomiota, Mitä se ikinä tarkoittaakaan, se ei oikein käynyt edes ilmi. Koska asiat eivät ole hyvin, ne ovat siis huonosti ja siksi kaikenlaista huomauteltavaa alkaa löytyä. Se ilmenee toisen kyttäämisenä ja vaatimuksina.

Max kaipaa myös elämäänsä uutta sisältöä, hän haaveilee syrjähypystä entisen opiskelijansa kanssa. Suhde ei kuitenkaan saa oikein tulta alleen, mutta siitä tulee kuitenkin (teko)syy Maxin ja Katriinan avioliiton hajoamiseen.

Teoksessa kuvataan myös Maxin ja Katriinan tyttärien Evan ja Helenin elämää. Minun suosikkihahmoni oli kuitenkin ehdottomasti Max. Katriina oli minusta lähinnä takakireä räksyttävä akka.

Talvisota ei ollut loppujen lopuksi lainkaan hullumpi romaani.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Jotta ymmärtäisimme paremmin

Jonas Gardell:
Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin
2. Sairaus
Johnny Kniga. 2013


Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian ensimmäinen osa oli ehkä vaikuttavin romaani, minkä luin viime vuonna. Tuo kirja avasi silmäni ja sydämeni. Luettuani sen ymmärsin, millaista helvettiä oli elää homoseksuaalina 1980-luvulla ja sitä aikaisemmin. Jokaisen tulisi lukea edes tuo ensimmäinen osa, jotta ymmärtäisi paremmin, miten yhden ihmisryhmän oikeuksia on poljettu vuosikymmeniä.

Tartuin kakkososaan suurin odotuksin. Tiesin, että tämänkin teoksen lukeminen olisi elämys eikä kirja olisi välttämättä lainkaan nopealukuinen. Kun vihdoin aloitin lukemisen, olin jopa hieman pettynyt.

En muistanut kunnolla kaikkia ykkösosassa esiintyneitä hahmoja, jotka luku kerrallaan kirjan alussa nyt esiteltiin. Kirjan kerronta eteni poukkoillen. Gardell käyttää paljon takaumia ja ennakointia, mikä toisinaa hankaloittaa lukemista. Kirjan alussa on paljon jopa hieman turhaa pohdintaa. Välillä teksti muuttuu hyvin tietokirjamaiseksi, kun kirjailija referoi lehdissä julkaistuja juttuja. Väistämättä tulee mieleen, olisiko kirjaa pitänyt vielä editoida jonkun verran. Mietin myös, johtuuko rakenne siitä, että Gardell on kirjoittanut tekstiä eri aikoina ja tarina on liimattu kokoon ehkä jopa hieman kiireellä kustantajan pöydällä.

Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi lukemista ja sitten se tapahtui. Sivulla 121 minulta pääsi ensimmäinen itku.

Kakkososassa minulle läheisimmiksi henkilöiksi nousevat Rasmuksen vanhemmat Sara ja Harald. Heidän tunteensa ja reaktionsa on kuvattu hienosti ja niistä lukiessani en voi kuin itkeä. Onneksi on olemassa ihmisiä, jotka pyrkivät ymmärtämään ja hyväksymään toiset sellaisina kuin he ovat silkasta rakkaudesta. Sara ja Harald osoittavat, että maailmassa on ihmisiä, jotka pystyvät laittamaan itsensä ja asenteensa sivuun ja näkemään asioita uudesta näkökulmasta, koska se on vain pystyttävä tekemään.

Teos kuvaa hyvin kaikkia sitä pelkoa, tietämättömyyttä ja ahdistusta, joka AIDSiin vielä 1990-luvulla liittyi. Vasta 2000-luvulla AIDSista on tullut sairaus muiden sairauksien joukossa, se voidaan pitää oireettomana eikä todettu HIV enää tarkoita välitöntä kuoleman vaaraa. AIDS on edelleen vitsaus, mutta siihen liity niin vahvoja konnotaatioita kuin vielä 20 vuotta sitten.

Luin kirjan loppuun päivässä. Loppua kohden Benjamin ja hänen perheensä nousevat päähenkilöiksi. Yksittäisistä henkilöistä olen ehkä kaikkein eniten Benjaminen puolella. Hän on nuori poika, joka etsii ja halajaa rakkautta. Hänen surunsa on jotenkin lohdutonta. Yhtä lohduttomassa asemassa ovat hänen vanhempansa Ingmar ja Britta, jotka joutuvat hylkäämään poikansa. Mutta tapa, millä se kirjassa tehdään, on kuitenkin täynnä rakkautta. Jäähyväisissä ei ole sijaa vihalle tai kostolle. Ne ovat uskomattomat surulliset ja kuitenkin tavallaan lohdulliset, sillä rakkaus on niissäkin läsnä. Joskus on sanottava hyvästi juuri rakkauden vuoksi.

Kun suljin kirjan, olin suunnattoman surullinen. Tämä suru on todella ylitsevuotavaa, kuin olisi menettänyt läheisensä, jonkun todella rakkaan ihmisen.

Gardellin teokset ovat ehdottomasti parhaita kirjoja, joita olen 2000-luvulla lukenut. Onneksi kolmas osa ilmestyy suomeksi jo tänä syksynä.



Tuore henkäys

Alice Munro
Viha, ystävyys, rakkaus
Tammi 2002

En ollut koskaan kuullutkaan Alice Munrosta ennen kuin luin hänen saaneen Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kesäloman alussa kuljeskelin ystäväni kanssa kirjakaupassa ja näin pokkaripöydällä hänen novellikokoelmansa, jonka hetken mielijohteesta ostin.

Jostakin syystä minulla oli alkuoletuksena, että Munro kirjoittaa samaan tapaan kuin Doris Lessing. Se ei ollut hyvä asia. Ilokseni huomasin, että Munron teksti, henkilöt, miljöö ja tarinat ovat huomattavasti keveämpiä ja raikkaampia. Yhtäkään henkilöä ei ole vedetty överiksi, jokainen on kuvattu rakastavasti ja inhimillisesti. Munro kuvaa ihmisiä tietyssä ajassa ja paikassa, hän taustoittaa henkilöiden mennyttä elämää ja saa lukijan hyväksymään, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. Raikkaan tuulahduksen tuo myös se, että novellit tuntuvat sijoittuvan nykyaikaan.

Kirjastossa poiketessani lainasin pari muuta Munron novellikokoelmaa. Suosittelen lämpimästi!

Oman Munroni annan mielelläni lainaan ja koska se on pokkari, ei haittaisi, vaikka se unohtuisi jollekulle. Ehkäpä minä jopa vapautan tämän kirjan ja seuraan sitten netistä, mihin kaikkialle se löytääkään tiensä.

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Murha Helsingissä

Outi Pakkanen:
Hinnalla millä hyvänsä.
Seven. 2013
Otava. 2005

Matkustin viikonlopuksi Helsinkiin enkä ottanut kotoa mitään luettavaa mukaan. Ennen bussin lähtöä kävin penkomassa kirjakaupan alepokkarilaaria ja ostin yhden Outi Pakkasen dekkarin mukaan. 

Olen aikaisemmin lukenut pari muuta Pakkasen dekkaria. Ne eivät kuulu ehdottomiin suosikkeihini, mutta koska olin lähdössä Hesaan, Pakkanen oli ehdottomasti oikea valinta. Kirjan tapahtumapaikat olivat minulle entuudestaan tuttuja, mikä sekin lisäsi kirjan viehätystä. 

Kirjan tapahtumat sijoittuivat osittain koulumaailmaan. Henkilöhahmot olivat hyvin kuvattuja, tosin hieman stereotyyppisiä, mutta sehän on tässä genressä enemmän sääntö kuin poikkeus. Kirjan kaikki opettajat olivat enemmän tai vähemmän avuttomia tyyppejä, en kyennyt samaistumaan heihin lainkaan. 

Pakkanen osaa punoa juonen ovelasti ja hän pystyy harhauttamaan taitavasti lukijaa. Loppuratkaisu on yleensä kuitenkin yksi niistä, jota itsekin on arvuutellut. Tämän kirjan loppu oli liikuttava ja jouduin pyyhkimään lopuksi silmäkulmaani. 

Tämän kirjan vien ehdottomasti kouluun tai annan sen eteenpäin luettavaksi. Matkakaverina tämä kirja ajoi todella asiansa. 


maanantai 23. kesäkuuta 2014

Äitiä ja tyttäriä

Taija Tuominen:
Tiikerihai
Wsoy. 2000

Olen lukenut Taija Tuomisen Tiikerihain aikaisemminkin, mutta minulla ei ollut siitä kunnon mielikuvia. Olen lukenut sen kolmikymppisenä ja silloin varmasti enemmän samaistunut kirjan päähenkilöön, Elisaan. Nyt päälle nelikymppisenä minä luen samaa teosta Elisan äidin näkökulmaa painottaen. Kolmikymppisenä lukijana äidin käyttämä raaka kieli varmaan hämmensi, nyt se ei edes hetkauta. Ei ihmisen luonne iän myötä laimene tai tasoitu.

Olin aikaisemmin lukenut Tuomisen kirjoittajaoppaan, jonka lopussa hän kirjoittaa tästä esikoisestaan. Kun luin ensimmäiset rivit, tajusin, että kirja on hyvin kirjoitettu. Sen kieli on sopivan rosoista, mutta helppoa luettavaa. Se on äärimmäisen hiottu ja niukka, mikä mielestäni on merkki siitä, että alkuperäinen teksti on ollut paljon runsaampaa ja täynnä yksityiskohtia, jotka on kerros kerrokselta kaavittu valmistuvan romaanin ympäriltä pois. Jäljelle on jäänyt kaikki oleellinen.

Tuomisen teos on inhorealistinen kuvaus perheestä. Siinä juodaan viinaa, oksennetaan ja paskotaan. Inhottavinta on lukea äidin harjoittamasta henkisestä väkivallasta. Hän on koko Elisan lapsuuden ja vielä aikuisiälläkin pitänyt tytärtään otteessaan uhkailemalla itsemurhalla. Vastenmielisellä tavalla äiti maksattaa oman katkeruutensa anopillaan, miehellään ja tyttärellään. Tytär kipuilee ja hapuilee omassa elämässään, mutta selviytyy.

Tällaisia kirjoja ei kuitenkaan jaksa lukea kovin useita. Hieman vastaavanlaisia teoksia ovat Kreetta Onkelin Ilonen talo ja Susanna Alakosken Sikalat. Tiikerihai on varmasti teos, joka Tuomisen on ollut pakko kirjoittaa alta pois kummittelemasta. Aiheita tuleviinkin karuihin kasvukertomuksiin löytyy nykyäänkin iltapäivälehtien otsikoista ja ne löytävät usein tiensä yhteiskunnallisiin dekkareihin, ei niinkään muuhun proosaan.

Tiikerihai on lukemisen arvoinen teos. Yksi asia harmitti; teoksen nimi jäi minulle edelleen arvoitukseksi, vaikka siihen monessa kohdin viitattiinkin.


tiistai 17. kesäkuuta 2014

Taija Tuominen:
Minusta tulee kirjailija
Kansanvalistusseura. 2013

Aina silloin tällöin, yleensä loppukeväästä, kuvittelen aina aloittavani kirjoittamisen.
Silloin yleensä lainaan kirjastosta jonkun kirjoittajaoppaan.

Aina kun luen näitä oppaita, tulen vakuuttuneeksi siitä, että minulla ei ole pershermoja alkaa kirjoittaa mitään julkaisukelpoista. Enkä oikeastaan edes haaveile julkaisevani omaa teosta. Ennemmin minä haluaisin olla kirjoittaja, oppia sepittelemään tarinoita ja kirjaamaan ylös tunnelmia ja ajatuksia runomuotoon. Ei niitä tarvitsisi edes saattaa muiden luettavaksi, kunhan saisin lauseet ja tarinat sisältäni pois hiertämästä.

Tuomisen Minusta tulee kirjailija sopii henkilölle, joka tosissaan haluaa julkaista kirjan. Siinä on paljon konkreettista tietoa käsikirjoituksen kirjoittamisesta, kirjoittajakoulutuksesta ja kustantamisesta, joka jokaisen kirjoittajan on hyvä etukäteen tietää. Samat asiat on tosin kirjoitettu jo monissa muissa vastaavissa oppaissa.

Opasta lukiessani tulen vakuuttuneemmaksi siitä, että minusta ei ole kirjailijaksi. Eikä se edes oikeastaan harmita yhtään. Olisi huomattavasti ikävämpää, jos koko elämänsä haaveilisi kirjan julkaisemisesta eikä se koskaan toteutuisi. Siinä voisi tulla ikävästi sellainen elämättä jääneen elämän fiilis.

Haaveita toki ihmisillä saa ja pitääkin olla. Minun haaveeni on oppia kirjoittamaan hyviä tarinoita, novelleja ja runoja. Haluan olla kirjoittaja, en kirjailija. Ja kirjoittamisen olen onneksi jo aloittanut. Tämä lukupäiväkirja on yksi tapa toteuttaa tuota tavoitetta.


Postmodernismin raamattu

Pekka Vartiainen:
Postmoderni kirjallisuus
Länsimaisen kirjallisuuden historia 1945-2000
Avain. 2013

Lainasin kirjastosta yli vuosi sitten Vartiaisen järkäleen. Tarkoituksena oli lukea se läpi, jotta saisin käsityksen nykykirjallisuudesta. Luin lähes 1000-sivuisen teoksen melko huolellisesti, ihan loppuosaa lukuunottamatta.

Lukiessani kirjaa, tein muistiinpanoja teoksista ja hain ne sitten kirjastosta. Kuvassa on osa viime vuoden saalista. Harmi, että en jo tuolloin pitänyt lukupäiväkirjaa, sillä nyt en edes muista, mitä kaikkea olen tämän teoksen innoittamana lukenut.

Vartiaisen kirja pitäisi oikeastaan ostaa omaksi, jotta sitä voisi säännöllisesti selailla. Ehkä hankinkin sen, jos se jossain kirjakaupassa tulee vastaan sopuhinnalla.

Nyt urakka on joka tapauksessa ohi. Suosittelen teosta lämpimästi kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille.

Välihuomautus

Viimeisen kuukauden aikana olen huomannut, että olen lueskellut hyvin epäsystemaattisesti. Minulla on useita kirjoja kesken ja lueskelen niitä fiiliksen mukaan. Siksi en ole pitkään aikaan saanut yhtäkään kirjaa luettua loppuun asti.

Luulisi, että lomalla olisi aikaa keskittyä esim. romaanin lukemiseen, mutta jostakin syystä tuleekin vain lueskeltua. Mökillä aika menee seurusteluun ja puuhasteluun, kotona lukemiseen on aikaa lähinnä kylminä ja tuulisina sadepäivinä. Silloin vieressäni on kirjapino.

Ai niin, sainhan yhden ikuisuusprojektin kahlattua loppuun. Kirja oli minulla yli vuoden lainassa. Pari kertaa piti käydä uusimassa kirjastossa. Siitä voinkin nyt kirjoittaa oman postauksen.


keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Paljon melua tyhjästä

Robert Galbraith
Käen kutsu
Otava 2013

Sain kirjan äidiltäni, jolle kirja oli myyty hänen omien sanojensa mukaan lähes puoliväkisin.
Olin itsekin katsellut sitä kirjakaupassa ja siksi otinkin lahjan innostuneesti vastaan.

Aloin lukea Käen kutsua jo toukokuun alussa, mutta jostakin syystä lukeminen tyssäsi aina muutamaan sivuun. Lukuvuoden lopussa tosin ei ihan kauheasti ole aikaa eikä energiaa kaunokirjallisuuden lukemiseen, mutta tämän teoksen lukeminen ei koskaan edes houkuttanut jäämään viikonloppuisinkaan sängynpohjalle lueskelemaan.

Jo heti alusta käy ilmi, että kirja kuuluu omassa luokittelussani hömppäkategoriaan. Annoin sen anteeksi, sillä ajattelin, että salanimen taakse kätkeytyvä J.K Rowling saattaisi hyvinkin kirjoittaa viihdyttävää hömppää. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ollut.

Jo henkilögalleria oli kliseinen ja ärsyttävä. Päähenkilöt, yksityisetsivän sihteerinä toimiva Robin ja hänen esimiehensä Strike olivat karikatyylisiä. Robin pikkunäppärä, sievä noin kolmekymppinen citynainen ja Strike, elämänkolhima, ylipainoinen ja karvamahainen nelikymppinen entinen ammattisotilas. Muutkin henkilöt ovat karikatyyrisiä: kuvankaunis, eksoottinen Lula, hänen malliystävänsä ja muut julkkisseurapiireihin kuuluvat ystävät ja tuttavat.

Viihdekirjoissa ei sinällään ole mitään vikaa, mutta minä satun pitämään kirjoista, joissa on edes ripaus yhteiskunnallisuutta. Jos kirjassa ei ole mitään sen syvällisempää sanomaa, toivoisin, että kirjan hahmoissa olisi edes jotain särmää. Galbraith on ilmeisesti yrittänyt saada tuota särmää päähenkilöönsä, yksityisetsivä Strikeen. No, joo, olihan hän ihan sympaattinen jässikkä, mutta en minä hänen takiaan seuraavaan Galbraithiin tartu.

Mutta tulihan tämäkin kahlattua läpi. Jotain otin opikseni. Osaan jatkossa välttää kirjakauppojen markkinoimia "lukuelämyksiä".



Keski-ikäinen nainen ja kesä

Eeva Kilpi:
Kesä ja keski-ikäinen nainen
WSOY 1970

Kesäloman alku tuntui kutkuttavalta ja yhtäkkiä tuli valtava halu lukea Eeva Kilpeä. Googlettelin ja löysinkin teemaan sopivan teoksen nimeltä Kesä ja keski-ikäinen nainen. Hainkin sen välittömästi kirjastosta ja aloitin lukemisen.

Novellit olivat taattua Eeva Kilpeä. Hän edustaa minulle lihallista naista. Hän ei koskaan kirjoita vähäverisesti, vaikka hänen teoksissaan saattaa tuollaisia vähäverisiä naisia vilahdella. Hänen päähenkilönsä ovat aina vahvoja, naisellisia naisia, joilla on paljon kipupisteitä. Niistä ehkä yksinäisyyden pelko on kaikista herkistynein. 

Näissä Kilven novelleissa naiset ovat yksinäisiä. He ovat sinut tuon tunteensa kanssa, kuka enemmän kuka vähemmän. Kilven naiset uskaltavat heittäytyä suhteisiin fyysisestikin, mutta he tiedostavat aina noiden suhteiden hinnan. Kun saa läheisyyttä, se myös aina jättää pienen, kaihertavan kaipauksen. Siksi ehkä rakastankin Kilven tapaa kirjoittaa. Minä tunnistan tuon kaipauksen, minäkin olen täynnä tuollaisia pieniä, syviä koloja. 

Kilpi kirjoittaa nelikymppisen naisen elämästä seitsemänkymmenluvulla. Hänen kirjoissaan ollaan usein mökillä, pois ihmisten ilmoilta. Siellä kävellään korkeassa heinässä, lämmitetään saunaa ja pestään satunnaisen vieraan selkää. 2000-luvun nelikymppisenä en voi kuin ihmetellä, kuinka joku jaksaa elää mökkiolosuhteissa viikkokausia, ilman että täytyy käydä välillä kaupungissa tuulettumassa. Minä en pärjäisi yhtäkään aamupäivää ilman radion ääntä tai vuorovaikutusta Twitterissä tai Facebookissa.

Kilpeä lukiessa keski-ikäisyys ei tunnu yhtään ahdistavalta vaan miellyttävältä ja vapauttavalta elämänvaiheelta. Enää ei ole kiinni lapsissa eikä perheessä, vaan on aikaa olla itsekseen ja tutustua itseensä uudelleen. Voi rauhallisin mielin katsoa sekä eteen että taakse ja löytää sisäisen rauhan.


tiistai 3. kesäkuuta 2014

Valoa tunnelin päässä

Asko Sahlberg:
Pimeän ääni
WSOY 2000

Satuin lukemaan kiittävää kritiikkiä Asko Sahlbergistä Aamulehdestä ja varasin hänen Göteborg-trilogian ensimmäisen osan kirjastosta.

Sahlbegin kerronta on napakkaa ja täsmällistä. Sellainen viehättää minua. Romaanin päähenkilö on noin nelissäkymmenissä oleva suomalainen mies, joka kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti omaa elämäänsä. Kun aloin kirjoittaa tätä arviota, otsikoin tekstini "Miehistä ahdistusprosaa". Luettuani kirjan loppuun, minun oli pakko poistaa otsikko. Synkistä sävyistään huolimatta Sahlbergin teos ei ole ahdistava. Oikeastaan yllätyin, millainen mies päähenkilöstä tarinan edetessä kuoriutui.

Yksinäisyys tukahduttaa ihmisen kuin ihmisen. Elämä on vain ympäristön havainnointia, mutta kun uskaltaa laittaa itsensä muille ihmisille alttiiksi, elämänpiiri alkaa laajeta ja näkee itsensäkin uusin silmin.

Näin käy päähenkilölle. Hän tutustuu ensin yläkerrassa asuvaan tanskalaiseen Kariniin ja myöhemmin nuoreen suomalaiseen Annaan. Molemmat naiset virvoittavat tavallaan jo hieman nuupahtanutta miehen sielua. Ihmisen hyvyys on nähtävissä hänen suhteistaan muihin ihmisiin. Annan ja Karinin lisäksi päähenkilöä mittaavat suomalainen rakennusyrittäjä, jolle hän tekee silloin tällöin pimeästi asennustöitä, sukulaismies, Karinin salarakas ja musta poika, jonka mies pelastaa uusnatsien kynsistä. Mikään näistä kohtaamisista ei ole merkityksetön. Niiden kautta rakentuu kuva miehestä, jolla kaikesta kyynisyydestään huolimatta on periaatteita ja ihanteita.

Sahlbergin kirja oli lukukokemuksena jännä. Pirkästä aikaa ensimmäinen kirja, josta jäi jotain jäytämään ihon alle. Jotakin kovin tuttua ja tunnistettavaa siinä toiseudessa ja katujen mittailussa on. Ehkä minäkin olen sielultani juuri tällainen mies. Joka tapauksessa aion ehdottomasti lukea myös kaksi seuraavaa osaa Sahlbergia.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Hyytävää hömppää

Päivi Alasalmi
Vainola
Gummerus. 1996

Minulla ei oikeastaan ole mitään mielikuvaa siitä, miksi tartuin tähän kirjaan kirjastossa. Muistaakseni en ole aikaisemmin lukenut Alasalmelta mitään ja takakansitekstin perusteella kirja oli mielenkiintoisen oloinen. Ennakko-odotuksena oli hieman hömpähtävä, mutta tavallaan jännä ja ehkä sopivasti karmiva lukukokemus.

Alasalmen teksti on rehevää, kuvailevaa ja vaivattomasti etenevää. Se on aina plussaa kirjalle. Vainolan kertoja on 25-vuotias nuori nainen, joka saapuu ensimmäisen kerran huomattavasti vanhemman aviomiehensä sukukartanoon. Tarina sijoittuu vuoteen 1996 eli teoksen ilmestymisajankohtaan. Miljöö ja kirjan päähenkilö eivät saa minua voimakkaasti samaistumaan vaan luen teosta lähinnä viihdekirjallisuutena. Sellaiseksi se myös takakansitekstissä luokiteltiin.
Kirja koukuttaa nopeasti. Alusta asti on selvää, että kirjan lopussa selviää jotain hirvittävää. Tunnelma on tiivis, se on sekoitus perinteistä kauhukirjallisuutta ja fantasiaa. Välillä henkilöt kertovat kummutusjuttuja tai paikallisia tarinoita aikaisemmin eläneistä ihmisistä. Tarinasta lähtee rönsyjä moneen suuntaa ja lukemista on pakko jatkaa. Kirjassa on 254 sivua ja ne pitää ahmaista läpi yhdessä päivässä. Vainola on perinteinen vapaapäivän lukuromaani, sen parissa viihtyy monta tuntia kerrallaan.

Valitettavasti loppua kohden romaani alkaa muistuttaa yläkoululaisten kirjoittamia tarinoita. Kuvaamisen sijasta tyyli muuttuu raportoivaksi ja selittäväksi ja tunnelma lässähtää välittömästi. Kirjoittajalle on tullut hoppu päättää tarina. Ennen loppuratkaisua, lukijan on purettava vielä monta kerrosta valkoista käärepaperia ennen kuin salaisuus paljastuu. Loppu on miellyttävän hämmentävä, vaikka lukukokemuksena Vainola on enintään keskinkertainen.

Neljä tuntia elämästään voisi viettää huonomminkin. Nyt olen Alasalmeni lukenut ja olen yhtä kokemusta rikkaampi.

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Kadonnut maailma

Chinua Achebe:
Kaikki hajoaa
Basam Books. 2014

Matti Kuusela kirjoitti Aamulehdessä 16.4.2014 nigerialaisesta kirjailijasta Chinua Achebesta. Kuusela oli ihmeissään, että tämän mestarikertojan merkkiteosta ei ollut aikaisemmin käännetty suomeksi. Acheben vuonna 1958 kirjoittama Things Fall Apart on romaani, josta Kuusela kertoo afrikkalaisen romaanitaiteen alkaneen. Hän törmäsi siihen ensimmäisen kerran 1970-luvulla kirjoittaessaan pro gradu -työtään afrikkalaisesta romaanista.

Varasin teoksen heti luettuani Kuuselan jutun ja ilokseni sain hakea sen kirjastosta jo samana iltapäivänä.

Kuusela on oikeassa. Achebe on mestarillinen kertoja. Hän kirjoittaa lauseita, jotka lumoavat. Jotkut lauseet on luettava muutamaan kertaan, jotta niistä varmasti saa kaiken irti. Joku voisi sanoa sitä vaikealukuiseksi, minusta kyse on ennemminkin kerrontatyylistä.

Tästä kirjasta ei voi kirjoittaa nopeaa referaattia, vaan sitä on pysähdyttävä välillä pohdiskelemaan.
Kirjasta tekee haastellisen, sen kerroksellisuus. Teksti liikkuu monessa eri ajassa, se poukkoilee meneisyyteen ja nykyhetkeen. Koska henkilöiden nimet ovat afrikkalaisia, eivätkä ne jää helposti mieleen, minun on välillä palattava takaisin, jotta tiedän, kenestä kulloinkin on kysymys.

Kirja päähenkilö on Okonkwo, Umuofian kylässä asuva merkittävä mies. Hänen isänsä oli tunnettu saamattomuudestaa ja laiskuudestaan ja Okonkwo taisteleekin koko elämänsä sitä vastaan, että hänestä ei tulisi vain isänsä kaltaista vätystä. Siksi hän on nuoruudestaan asti paiskinut kovasti töitä ja kasvattanut omaisuuttaa. Perhettään, johon kuuluu kolme vaimoa ja kahdeksan lasta, hän ohjaa ankaralla kädellä.

Achebe johdattelee länsimaisen lukijan lempeästi afrikkalaiseen menneisyyteen, johon kuuluvat läheisesti klaanit, luonto ja mystiikka. Naisia kutsutaan viittamalla heidän vanhimman lapsensa nimeen tyyliin Nwoyen äiti. Klaanin säännöt ovat ehdottomia ja niitä rikkovia halveksitaan, sillä yksi itsekäs teko saattaa vaarantaa koko heimon tulevaisuuden.Tämän saa tuta myös Okonkwo, joka pahoinpitelee nuorimman vaimonsa rauhanviikolla.

Achebe tuo hyvin ilmi sen, että afrikkalaisten perinteinen elämäntapa on ollut hyvin säädeltyä ja säännönmukaista. Eurooppalaiset valloittajat eivät sitä kyenneet näkemään.

Achebe kuvaa neutraalisti ja liikaa värittämättä valkoisen miehen saapumisen klaanin maille ja kristinuskon aikaansaaman hajaannuksen. Achebe saa minut samaistumaan klaanin miehiin, jotka naureskelevat lähestyssaarnaajan puheille kristinuskon jumalkäsityksestä. Toisaalta se saa ymmärtämään sen arvokkaan työn arvon, jota lähestyssaarnaajat omassa, vahvassa uskossaan heimojen parissa tekivät. Umuofian kylässä esim. kaksosina syntyneet lapset hylättiin metsään samoin kuin osut, klaanien ulkopuolelle jätetyt hylkiöt. Heidät kristinusko kirjaimellisesti pelasti.

Chinua Acheben sanotaan olevan afrikkalaisen romaanikirjallisuuden isä. Kaikki hajoaa -romaani tuo mieleeni väistämättä Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen. Achebe kuvaa samalla lämmöllä kansansa ihmisiä kuin Kivi veljeksiä. Kirjan henkilöt kertovat lapsilleen viehättäviä satuja ja opettavaisia tarinoita. Niihin tekisi mieli palata uudelleen ja kirjoittaa ne muistiin eteenpäin kerrottavaksi.

Vaikka kirjan loppu on traaginen, siitä tulee hyvä ja tasapainoinen olo. Acheben kirja on teos, jonka jälkeen tietyt asiat loksahtavat kohdalleen. Menneisyyttä ei voi enää muuttaa, mutta tällaisten teoksien jälkeen sitä ymmärtää piirun verran paremmin.




keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Sirkuksen matkassa

Sara Gruen:
Vettä elefanteille
Bazar. 2008

Lainasin kirjan ystäväni suosituksesta. Minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia kirjasta, joten aloitin lukemisen lähinnä uteliaana.

Jacob Jankowski on 93-vuotias puolalainen mies, joka on tehnyt elämäntyönsä sirkuksessa. Tämä mielellään omissa oloissaan viihtyvä vanha mies asuu vanhainkodissa. Jo kirjan alun prologissa käy ilmi, että Jacobilla on salaisuus. Kun kaupunkiin saapuu sirkus, Jacob muistelee nuoruuttaan. Hän käy läpi, kuinka hän alkujaan nuorena eläinlääkäriopiskelijana ajatuu sirkuksen matkaan.

Takaumat sijoittuvat 1930-luvulle, jolloin Jacob oli parikymppinen. Hänen muistelmistaan käy hyvin ilmi sirkuksessa vallitseva hierarkia. Työmiehet ja artistit liikkuvat omissa porukoissaan. Eläinlääkäriopintojensa vuoksi Jacob nousee nopeasti alakastista eläintenhoitajien arvostettuun kastiin.

Vettä elefanteille -romaani on oikeastaan aika perinteinen tarina rakkaudesta. Sirkuksessa Jacob tapaa Marlenan, joka on naimisissa väkivaltaisen ja mustasukkaisen Augustin kanssa. Tälle kolmiodraaman kehittelylle annetaan romaanissa paljon tilaa. Viehättävintä teoksessa on sen erikoinen henkilögalleria. Jokainen seurueen jäsen on liittynyt sirkukseen omista syistään, kaikilla heillä on omat salaisuutensa, jotka paljastuvat muille tien päällä, yön pitkinä tunteina.

Nostalgisten sirkuskuvausten rinnalla seurataan Jacobin nykyelämää vanhainkodissa. Hän ystävystyy erityisesti erään hoitajan, Rosemaryn kanssa. Rosemaryn nimi muistuttaa Jacobia hänen toisesta suuresta rakkaudestaan nuoruusvuosilta, nimittäin Rosiesta, sirkukseen ostetusta norsusta, joka ymmärsi ainoastaan hänen äidinkieltään, puolaa. Kun Jacob kuulee, että Rosemary on muuttamassa pois eikä enää työskentelisi vanhainkodissa, mies tekee oman siirtonsa. Loppuratkaisu on suorastaan hulvaton ja kapinallisuudessaan viehättävä. Ilman sitä, kirja jäisi ainoastaan yhdeksi kovin tavanomaiseksi rakkaustarinaksi.

Entä mikä se salaisuus oli, johon romaanin alussa viitattiin? Mitä oikeastaan tapahtui sinä päivänä, kun sirkuksen eläimet pääsivät irti? Kuka lopulta tappoi Augustin? Se selviää kahlaamalla romaanin loppuun.

Kieltämättä romaanin loppuosa meni minulta enemmän tai vähemmän kahlaamiseksi. Vaikka romaani oli sinällään ihan viehättävä, ei se jäänyt kaihertamaan mieltäni, kuten lukuelämykset yleensä jäävät. Jos kaipaat rentouttavaa lukemista riippukeinuun tai laiturille, ota tämä kirja mukaasi.


sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Taattua Jokista

Seppo Jokinen:
Mustat sydämet
Crime time. 2014

Kävin Tampereen kirjamessuilla varta vasten hakemassa uusimman Seppo Jokisen. Minulle kirjallisen vuodenehdoton  kohokohta on uuden Sakari Koskinen -dekkarin ilmestyminen. Olen ollut uskollinen fani heti ensimmäisestä dekkarista lähtien. Ja minun on tunnustettava, että Sakari Koskinen on yksi vakavimmista kirjallisista ihastuksistani.

Kaksi edellistä Koskis-kirjaa, Hervantalainen ja Vihan sukua, jäivät mielestäni jotenkin vaisuiksi. Siksi tuntuikin erityisen hyvältä, että Mustat sydämet -dekkari imaisi minut mukaan heti ensi sivuilta. Olen elänyt mukana Koskisen naisjutuissa. Raijan ja Sakarin avioero oli melko tyypillinen keissi. Linnea jäi minulle hieman etäiseksi, mutta silti hänen kuolemansa oli traagista. Tässä kirjassa Sakarilla on suhde vilppulalaisen naisen kanssa.

Parasta antia ihmissuhderintamalla ovat kuitenkin olleet Koskisen pienet viritykset työkavereiden kanssa. Ne ovat jääneet viattomaksi flirttailuksi, mutta niissä on ollut juuri sellaista elämänmakuista kipinää. Aikaisempina vuosia Sakarin ajatukset sekoitti pirtsakka Taru, joka myöhemmin avioitui Koskisen kollegan kanssa. Oman mausteensa soppaan on tuonut myös Lundelinin Ulla, joka omalla aikuisen naisen charmillaan on ehkä antanut ymmärtää, ei sitten mitään sen enempää, Ullallahan on ollut oma ukkonsa, reissumuusikko Lundelin, jonka kanssa hän on asunut Hämeenlinnassa.

Nyt Ulla on juuri eronnut ja se tuo sopivasti jännitettä tähän romaaniin.

Mustat sydämet -romaanissa Koskinen on kolmen kollegansa kanssa Australiassa maratonreissulla. Kuinka ollakaan, häntä pyydetään avuksi etsimään erästä Australiassa kadonnutta suomalaistyttöä. Ulla ja Kaatio puolestaan selvittelevät tutuissa tamperelaismaisemissa koulupojan pahoinpitelyä. Tarinat kietoutuvat luontevasti yhteen, kiitos Skypen ja tekstiviestittelyn.

Jokinen kuvaa suorastaan hellyttävästi Australiassa asuvia suomalaismiehiä. Miesten käyttämä kieli on mehevää ja aidonkuuloista, maisemat komeita ja tarina sopivan polveileva ja uskottava. Jokinen ei olisi Jokinen, jos lukija ei joutuisi pyyhkimään silmäkulmaansa romaanin lopussa.

Nyt on taas edessä pitkä vuosi ennen kuin seuraava Koskis-dekkari ilmestyy!


maanantai 7. huhtikuuta 2014

Tilit on tasattava

Hassan Blasim:
Irakin purkkajeesus
WSOY. 2013

Blasimin toinen novellikokoelma vie minut samankaltaisiin tunnelmiin kuin Vapaudenaukion mielipuoli -kokoelma. Ensimmäinen novelli on elokuvankaltainen: Ensimmäisessä kohtauksessa radiotalon edustalle on kertynyt suuri joukko ihmisiä päästäkseen kertomaan omaa tarinaansa "Muistiradion" toimittajille, jotka keräävät ihmisten "omalla äänellään" kertomia "omia tarinoita". Ennen omaa kertomustaan ihmiset ohjataan saliin, jossa he saavat kuunnella malliksi muutaman autenttisen tarinan. Valot himmenevät ja tarinat alkavat. Kun toinen tarina alkaa, ohjaaja zoomaa kameransa pois salissa istuvista katsojista ja kertookin äänessä olevan miehen tarinan.

Blasimin novelleille on tyypillistä takaumat ja kerroksellisuus. Henkilöt tekevät tiliä menneisyytensä kanssa. Kotimaassa koetut hirmuteot eivät jätä rauhaan, menneisyys ja nykyisyys sekoittuu ja painajaisille pitää laittaa piste uudella maaperällä. Usein tilien tasoitus tarkoittaa kuolemaa.

Tämänkin kokoelman novellit ovat absurdeja ja maagisia, mutta huomattavasti synkempiä kuin Vapaudenaukion mielipuoli -kokoelmassa.

Hassan Blasimin tuotanto on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kerroinkin hänestä arabiankielisille oppilailleni. Onhan todella upeaa, että he voivat tutustua suomalaiseen tai ainakin Suomessa kirjoitettuun nykykirjallisuuteen omalla äidinkielellään.


lauantai 29. maaliskuuta 2014

Arabialaista äijäkulttuuria

Hassan Blasim:
Vapaudenaukion mielipuoli
WSOY. 2009


Kirjoitin tekstin Hassan Blasimin ensimmäisestä suomennetusta novellikokoelmasta, mutta tuo teksti on kadonnut jonnekin bittiavaruuteen. Kirjoitan tekstini aina luettuani kirjan ja nyt minun on vaikea tavoittaa sitä samaa tunnetta ja niitä vaikutelmia, joita kirjasta sain, vaikka muistankin pienen pätkän sieltä ja täältä kirjoittamastani tekstistä.

Harmittaa ihan vietävästi!

Palaan asiaan, kun saan kirjan uudelleen käsiini. 



Miksi tällaista tapahtuu?

Hussein al-Maadidi
361 päivää helvetissä.
Atena 2013.



Kuulin tästä kirjasta eräältä oppilaaltani ja varasin sen välittömästi kirjastosta. Olen työskennelyt useita vuosia maahanmuuttajien kanssa, joten tarinat sodasta ja epäinhimillisisä pakomatkoista ovat minulle tuttuja. Koskaan kukaan ei  ole kuitenkaan kertonut minulle yksityiskohtaisesti esim. vankileirien oloista. Siksi halusin lukea tämän kirjan, jotta ymmärtäisin paremmin, mitä kaikkea Suomeen pakolaisina muuttaneet ovat joutuneet kotimaassaan kokemaan. Moni meistä ei välttämättä tule ajatelleeksi, että nykyäänkin keskuudessamme elää ihmisiä, jotka lähimenneisyydessa on pidätetty ilman asianmukaista oikeudenkäyntiä ja joita on kidutettu ja nöyryytetty omassa kotimaassaan. Tämän kirjan kirjoittaja on yksi heistä. Hän asuu tällä hetkellä perheensä kanssa Suomessa.

Hussein al-Maadidi oli 30-vuotias toimittaja, kun amerikkalaiset miehittäjät saapuivat Bagdadiin huhtikuussa 2003. Hän teki tuolloin töitä amerikkalaiselle NBC News -televisiokanavalle. Televisiokanava oli tilannut häneltä raportteja, joista kävi ilmi, millaista vastarintaa amerikkalaisjoukot kohtaavat Irakissa ja kuinka suuret niidet tappiot todellisuudessa ovat. Al-Maadidi tapasi vastarintaliikkeiden jäseniä ja toimittajana pyrki tuomaan heidän toimintansa näkyviin positiivisessa valossa, vastapainoksi arabimaiden satelliittikanavien välittämälle kuvalle. Samalla hän halusi näyttää amerikkalaisille, millaisia riskejä heidän sotilaansa Irakissa kohtasivat.

Väistämättä tätä lukiessa tulee mieleen, unohtiko al -Maadidi vanhan sanonnan: sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Kuvitteliko al-Maadidi todella, että hän saisi tukea Irakin vastarintaliikettä USAn piikkiin ilman seuraamuksia. Vaikka hänen tavoitteensa olivat ihailtavia ja ymmärrettäviä, ei liene yllätys, että amerikkalaisille moinen sodanvastainen propaganda oli liikaa.

Luvatessaan osan irakilaisista vastarintaliikkeistä kertovasta materiaalistaan al-Iraqiya TV -satelliittikanavan käyttöön, al-Maadidi otti tietoisen riskin. Kyseisen kanavan tavoitteena oli antaa irakilaisille tietoa eri maakuntien tilanteesta ja siitä, millaisia vastarintaliikkeitä maassa toimii. Tavalliset kadunmiehet ajattelivat nimittäin, että vastarintaliikkeen jäsenet olivat todellisuudessa varkaita, murhaajia ja kaatuneen hallinnon entisiä virkamiehiä. Tällaista kuvaa Irakin viralliset tiedotusvälineet kansalaisilleen välittivät. Tuon kuvan muuttaminen oli al-Maadidille sydämen asia ja siitä hän sai lopulta maksaa kalliisti.

Hussein al-Maadidi pidätettiin, kun hän oli menossa tapaamaan al-Iraqyja TV -satelliittikanavan johtajaa. Hän oli edellisenä päivänä toimittanut johtajalle kuvamateriaalia mielenosoituksesta. Materiaali oli tavalla tai toisella päätynyt miehittäjien käsiin ja kanavan johtaja oli kertonut sotilaille kuvaajan henkilöllisyyden.

Tästä alkoi 361 päivää kestävä vankeus. Al-Maadidi kuvaa kuulusteluja epäinhimillisissä olosuhteissa. Hän joutuu istumaan huoneessa säkki päässä kahden koiran näykittävänä. Hänet kuljetetaan ns. henkien taloon, jossa oli useita kymmeniä eri-ikäisiä vangittuja. Valmistauduin lukemaan järkyttäviä kuvauksia amerikkalaisten sotilaiden kidutusmenoista, mutta yllättäen tässä ensimmäisessä vankilassa kiduttaja ei ollutkaan lihaa ja verta vaan dzinni, paha henkiolento. Al-Maadidin mukaan muslimit, huolimatta koulutustaustastaan, uskovat näihin tuhansia vuosia eläneisiin henkiolentoihin, jotka jakavat maapallon ihmisten kanssa. Joskus dzinni voi asettua ihmiseen ja saa hänet kärsimään eri tavoin. Olennon voi manata pois henkilö, joka osaa keskustella hengen kanssa. Al-Maadidi kuvaa usean sivun ajan yhden tällaisen dzinnin manaamista.

Al-Maadidi pidätettiin ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Amerikkalaisten teettämässä valheenpaljastustestissä häneltä yritettiin saada tunnustuksen syytteeseen, jonka hän kuuli ensimmäisen kerran. Miehittäjien mukaan häntä syytettiin amerikkalaisten vakoilusta. Myöhemmin hän kuuli, että häntä epäiltiin myös Punaisen ristin toimiston räjäyttämisestä. Kuulustelujen välissä al-Maadidi joutuu asumaan eläimille tarkoitetussa häkissä. Hän joutuu todistamaan sotilaaspoliisien sadistisia keinoja saada vangit tunnustamaan tekojaan. Vankeja hakattiin ja raiskattiin muiden vankien silmien edessä. Mutta pahin on vasta edessä, sillä al-Maadidi saa siirron Irakin Guantanamoksi nimettyyn Abu Ghraibin vankilaan.

Al-Maadidi oli tehnyt ennen miehitystä lehtijutun Abu Ghraibista, joten paikka oli hänelle entuudestaan tuttu. Vankila oli käytössä jo Saddam Husseinin hallinnon aikana. Abu Ghraibissa vankien käsittely on erityisen raakaa ja epäinhimillistä. Heitä pidettiin kahlittuina ja heitä potkittiin ja hakattiin jatkuvasti. Järkyttävintä oli, että vankeina oli sekä vanhoja naisia että nuoria poikia. Abu Ghraib on tullut suurelle yleisölle tutuksi julkisuuteen vuotaneiden raakojen häpäisykuvien vuoksi. Al-Maadidi oli noiden kuvien ottamisen aikaan vankina samassa vankilassa. Miehittäjät käyttävät kaikkia mahdollisia keinoja halventaa ja nöyryyttää irakilaisia vankeja. He sotkevat heidän ruokaansa ulostetta, virtsaavat heidän päälleen, riisuvat heidät alasti ja vetävät perässään pitkin vankilan käytäviä. On uskomatonta, että mikään kansainvälinen taho ei puutu tällaiseen mielivaltaan. Miten suurvallalla, joka omien puheittensa mukaan tuo demokratiaa alistetuille kansoille, on varaa käyttäytyä näin miehittämissään maissa?

Al-Maadidi saa siirron Vigilantin vankileirille, joka on yksi Abu Ghraibin telttaleiri. Siellä vangit elävät omissa yhteisöissään sen mukaan, mistä päin Irakia he ovat kotoisin. Joukossa on autokauppiaita, lukutaidottomia paimentolaisia, yliopisto-opettajia, koululaisia ja entisiä hallinnon virkamiehiä. Yhteisessä teltassa he keskustelevat ja väittelevät rinta rinnan. Al-Maadidi kirjoittaakin, että vankileiri on kuin ylösnousemuksen kokoontumispaikka, jossa kaikki syntyperään ja taustaan katsomatta ovat samanarvoisia. Vaikka elämä vankileirillä on äärimmäisen ankeaa, al-Maadidin kuvauksesta pilkahtaa vahva elämänhalu.Toimittaja on toimittaja vankinakin. Hän järjestää TV Kanava Al Jazeerassa esitetyn suositun TV-shown innoittamana oman Vastakkainasettelu-väittelyn yhdessä osastonsa teltassa. Myös uskonnollisista pyhäpäivistä pyritään pitämään kiinni. Vangit esittävät irakilaisia kansantansseja ja perinteisiä, hengellisiä lauluja osittain ärsyttääkseen miehittäjiä. Toisaalta uskonnollisten tilaisuuksien järjestäminen auttaa vankeja pitämään ajatukset pois senhetkisestä kurjuudestaan.

Vigilantin leirin kuulustelukäytännöt poikkeavat huomattavasti al-Maadidin aikaisemmin kokemista. Vaikka tässäkin leirissä sotilaspoliisit osaavat olla julmia ja kohdella vankeja huonosti, al-Maadidi keskittyy kuvaamaan enemmän vankien solidaarisuutta ja kapinointia vartijoita vastaan. He valmistivat salaa aseita, piilottavat juomaa ja ruokaa pahojen päivien varalle. He kuntoilevat ja opiskelevat englantia juttelemalla vartijoiden kanssa. Al-Maadidi kertoo, että jotkut latinalais-amerikkalaista syntyperää olevat sotilaspoliisit juttelevat avoimesti vankien kanssa omasta tilanteestaan. He kertovat tulleensa Irakiin vain saadakseen oleskeluluvan, kansalaisuuden tai opiskelustipendin USAhan. Sotilaspoliisit myöntävät, että heidän saamansa palkka on verirahaa, mutta he ovat hyväksyneet tilanteen kohottaakseen omaa elintasoaan.

Leireiltä vapautetaan jatkuvasti vankeja. Monet heistä saavat surmansa melko pian vapautumisensa jälkeen. Uusia vankeja saapuu koko ajan. Myös Vigilantissa on lapsivankeja, jotka on otettu kiinni isiensä epäillyistä rikoksista. Joitakin lapsia on pidetty selliosastoilla yli vuoden. Kaiken kaikkiaan Abu Ghraibissa oli miehityksen aikana yhteensä 650 lapsivankia.

Vigilantin leiristä al-Maadidi siirretään Ganci-leiriin, jossa omaisetkin saavat vierailla. Siellä hän saa tavata ensimmäisen kerran veljensä. Ennen vapauttamistaan al-Maadidi siirretään Buccan vankileirille. Leiri sijaitsee aavikolla ja olosuhteet ovat kuumuuden vuoksi sietämättämät. Leirillä vangit kahakoivat vartijoiden puuttumatta asiaan. Yksi kahakka päättyy kuuden shiiavangin kuolemaan. Sitä seuranneessa kahakassa kuolee kolme vankia ja 75 haavoittuu.

Al-Maadidi viettää loput vankeusajastaan Buccassa. Hänet vapautetaan kuukausi sen jälkeen, kun Kansainvälinen Punainen risti on haastatellut häntä leirillä.

Tiesin luku-urakkaa aloittaessani, että kirja on varmasti synkkää luettavaa. Olen kuitenkin tyytyväinen, että luin sen loppuun asti. Länsimaissa, ja siis jopa Suomessa, uutisointi on kovin yksipuolista. En ainakaan muista, että olisin koskaan nähnyt televisiossa al-Maadidin kuvaamaa materiaalia vastarintajoukoista, vaan suurin osa uutistalojen tuottamista materiaaleista kertoo asiat miehittäjien näkökulmasta. Ja kun Abu Ghraibin häväistyskuvat julkaistiin, suuri yleisö on vilpittömän hämmästynyt julmuudesta ja epäinhimillisyydestä. Kirjan luettuani en lainkaan hämmästele sitä, että irakilaiset eivät arvosta amerikkalaisia tai he sulkevat korvansa kaikelta turhan ylevältä puheelta demokratiasta. Kukaan irakilainen tuskin haluaa kokea tuollaista amerikkalaista demokratiaa, jota miehittäjät Irakissa edustivat.

Tuntuu uskomattomalta, että tuollaisista kokemuksista on ylipäätään mahdollista enää eheytyä ihmisenä ja jatkaa normaalia elämää. Voiko tuollaisen pahuuden vain sulkea pois tietoisuudestaan ja kieltää noiden kokemusten olemassaolon? Miten kidutuksiin ja nöyryytyyksiin osallistuneet sotilaat kykenevät jatkamaan elämäänsä? Entä kidutetut, raiskatut ja häpäistyt vangit?

Al-Maadidi jatkoi vapauduttuaan journalistina ja hän oli mukana paljastamassa Hadithan kaupungissa tapahtuneen verilöylyn seurauksia. Hän joutui jälleen miehittäjien mustalle listalle ja aikansa pakoiltuaan hän joutui jättämään Irakin vuonna 2007. Tällä hetkellä al-Maadidi asuu perheineen Suomessa.

Lisätietoja:

Irakin miehitys
Hussein al-Maadidi






keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Fantasiakirjallisuuden isä - J.R.R. Tolkien

Colin Duriez:
Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
suom. Jere Saarainen
Minerva. 2012

Häpeän tunnustaa, että en ole koskaan lukenut Taru sormusten herrasta -  kirjaa. En ole koskaan edes katsonut yhtäkään osaa teoksesta tehdystä elokuvasta. Olen kuitenkin tutustunut J.R.R. Tolkienin elämään lukemalla hänestä Wikipediasta ja muistaakseni jostakin hänen elämäkerrastaan. Olen myös katsonut National Geographyn huikean TV-ohjelman  The Lord of the Rings,  Beyond the Movie.


Lainasin Duriezin kirjan kirjastosta, koska olin juuri hiljattain lukenut ensimmäisestä maailmansodasta kertovan Länsirintamalta ei mitään uutta. Joululomalla olin katsonut pari tuotantokautta Downton Abbeyta, jossa myös elettiin ensimmäisen maailmansodan aikaa. Samaan aikaan Tolkienin elämäkerran kanssa lainasin myös Agatha Christien omaelämäkerran, josta kirjoitin täällä.

Duriezin teos ei oikeastaan tarjonnut mitään uutta, mutta se on joka tapauksessa kelpo paketti vaikkapa koululaiselle, joka haluaa perehtyä tarkemmin Tolkienin elämään. Duriez kertoo Tolkienin lapsuudesta Etelä-Afrikassa, isän kuolemasta, perheen muutosta Englantiin ja elämästä sukulaisten  luona. Tolkienin elämään mahtuu sekä dramatiikkaa että romantiikkaa jatkossakin. Äidin kuoleman jälkeen katolinen pappi toimii poikien huoltajana täysi-ikäisyyteen saakka. Nuoren Ronaldin rakkaus Edithiin kestää usean vuoden pakkoeron ja pari pääsee kuin pääseekin naimisiin. 

Tolkien oli henkeen ja vereen yliopistomies. Minua kiehtoo erityisesti se intohimo, jolla Tolkien paneutui muinaiskielien sekä vanhojen mytologioiden tutkimukseen omaa kirjallista tuotantoaan varten. Hän opetteli jopa suomea lukeakseen Kalevalaa. Moni ei taida tietää, että eräs hänen luomansa haltikieli perustuu suomen kieleen.

Kirjaa lukiessani surffailin Oxfordin yliopiston sivuilla ja perehdyin samalla englantilaiseen college-systeemiin. Sen jälkeen minun oli pakko katsella yksi jakso Morsea ja kuunnella klassista musiikkia. Elämäkerta oli siis kaikin puolin ylevöittävä kokemus.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Murhamamman elämäkerta

Agatha Christie: Vanha hyvä aikani. WSOY

Olen lukenut aikaisemminkin Agatha Christiestä, joten aihe oli minulle entuudestaan tuttu. Tuolloin opin mm. sen, että yläluokkalaisten tapa asua talvet ulkomailla johtui nimenomaan siitä, että heillä ei ollut varaa ylläpitää isoja talojaan ja sen henkilökuntaa ja siksi he muuttivat halvempien elinkustannusten perässä Välimeren rannikolle. Melko tyylikäs tapa köyhäillä.

Tavallaan viehättävä on Christien luonnehdinta isästäänkin:

Nykyisten mittapuiden mukaan isääni ei luultavasti katsottaisi suopein silmin. Hän vietti varsin joutilasta elämää. Silloin elettiin pääomatulojen aikaa, ja ihmisillä, jotka tulibat "omillaan" toimeen, ei ollut tapana tehdä työtä. Heidän ei edellytetty tekevän työtä. Epäilen sitä paitsi suuresti, olisiko isäni muutenkaan ollut hyvä työntekijä."

Christie keskittyy kirjan alussa kuvaamaan onnellista ja huoletonta lapsuuttaan ja nuoruuttaan, joka päättyi isän kuolemaan. Hänen sisarensa avioitui ja äitinsä terveys alkoi huonontua. Mutta nuoren Agathan elämä ei ollut suinkaan ilotonta, hän rakasti uimista, rullaluistelua ja lukemista. Hän haaveili omam romaanin kirjoittamisesta. Hän opiskeli ranskalaisessa pensionaatissa, opiskelu pianonsoittoa ja laulua. Christie kuvailee viktoriaanisen ajan seuraelämää tapaan, joka on tuttua esim. englantilaisista pukudraamoista. Toisin kuin ystävättärensä, jotka astuivat seuraelämään Lontoossa tai New Yorkissa, Agatha-neidin debyytti tapahtui Kairossa.

Tarinoiden kirjoittamisen Christie aloitti vuonna 1911. Hän lähetti niitä lehdille, mutta ne palautettiin yksi toisensa jälkeen. Ensimmäiseen salapoliisitarinaan hän sai kimmokkeen sisarensa kanssa käymästään sanailusta. Sisar väitti, että Agatha ei pystyisi kirjoittamaan kelvollista salapoliisitarinaa, sillä niitä on hyviin vaikea sommitella".

Ensimmäisen salapoliisitarinansa kirjoittamisen Christien aloitti työskennellessään sodan aikana sairaalan apteekissa. Myrkkypullojen keskellä hän pohti, mikä olisi rikos, kuka murhaisi kenet ja mikä olisi motiivi. Sen jälkeen oli päätettävä, kuka olisi salapoliisi. Jostakin syystä hän tuli ajatelleeksi belgialaisia sotapakolaisia, ja kuinka ollakaan, hän valitsi salapoliisikseen belgialaisen sotapakolaiseksi joutuneen eläkkeellä olevan poliisiupseerin. Hercule Poirot oli syntynyt!

Stylesin tapaus valmistui sodan aikana ja Christien lähetti sen kustantamoihin, joista se lähetettiin takaisin. Mutta elämä jatkui. Sota päättyi, Agatha ja Archie saivat tyttären ja olivat aloittaneet seesteisen perhe-elämän. Christie sai kutsun tulla kustantamoon keskustelemaan käsikirjoituksestaan. Neuvottelujen jälkeen Stylesin tapaus päätettiin julkaista ja samalla Christie tuli sitoutuneeksi tarjoamaan kustantajalle viisi seuraavaa romaaniansa.

Christie kuvaa elävästi naisen elämää kodin ja työn ristipaineessa. Hänelläkin oli onneksi lastenhoitajansa ja toisinaan kotiapulainen, joka auttoi sekä lapsen että taloudenpidossa. Tällaisesta nykynainen voi vain haaveilla, vaikka hän voisikin viedä lapset aamulla päiväkotiin ja tilata viikkosiivouksen kotiinsa. Nykyvanhemmat tuskin voisivat kevein sydämin jättää lapsensa kotimaahan ja lähteä maailmanympärysmatkalle. Agathalle ja Archielle se oli kuitenkin mahdollista.

Agathan ja Archien avioliitto loppuu aviomiehen uskottomuuteen. Christiestä tulee yksinhuoltaja. Hän jatkaa kirjoittamista, tytär opiskelee sisäoppilaitoksessa. Itsenäisenä naisena hänellä on mahdollisuus päättää omista asioistaan. Christie haaveilee pienestä matkasta aurinkoon ennen kuin tytär tulee joululomaksi kotiin. Kohtalo tarttuu ohjaimiin ja kuinka ollakaan Länsi-Intian ja Jamaikan sijasta Christie hyppääkin Idän pikajunaan ja matkustaa Bagdadiin.

Se ei jää hänen viimeiseksi matkakseen itään. Joululoman jälkeen hän matkustaa Rooman ja Beirutin kautta Bagdadiin. Siellä hän käy tutustumassa arkeologisiin kaivauksiin ja tapaa toisen aviomiehensä Max Mallowanin.

Elämä arkeologin rinnalla vie Christien useiksi vuosiksi ulkomaille. Agatha ja Max palasivat Englantiin ja heillä molemmilla oli runsaasti kirjallisia töitä. Toisen maailmansodan aikana Christie työskenteli sairaalassa, kuten oli tehnyt jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Agathasta tulee sodan aikana isoäiti ja hän kirjoittaa salapoliisiromaaneitaan.

Christie kirjoitti viimeisen kappaleen omaelämäkertaansa vuonna 1965. Lopussa hän pohtii kirjallista uraansa. Hän mainitsee Väärän vänkyrän talon ja Syyttömyyden taakan parhaiksi salapoliisikirjoikseen. Välit aviomieheen ovat kunnossa. Myös hänen uransa kohokohdat saavat tilaa elämäkerran loppuosassa.

Agatha Christien elämä on kokonaisuudessaan kiehtova ja loistava esimerkki aikansa englantilaisesta naisesta. Hänestä kuka tahansa keski-ikäinen nainen voi ottaa mallia, vai mitä ajattelette tästä:

Olen iloinnut suuresti siitä toisesta kukinnan kaudesta, joka alkaa silloin kun tunteitten ja henkilösuhteiden leimaama elämä päättyy ja kun äkkiä - noin viidenkymmenen vuoden iässä - huomaa, että edessä avautuu kokonaan uusi elämä täynnä asioita, joita voi ajatella ja tutkiskella ja joista voi lukea. Huomaa äkkiä käyvänsä taidenäyttelyissä, konserteissa ja oopperassa samalla innolla kuin kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin. Ohi on se kausi, jonka aikana henkilökohtainen elämä vaatii kaiken tarmon, nyt on jälleen vapaa katselemaan ympärilleen. Voi nauttia joutilaisuudesta, nauttia asioista. On yhä kyllin nuori matkustaakseen, joskaan ei enää kestä yhtä rankkaa elämää kuin joskus aikaisemmin. On aivan kuin olemuksessa nousisi uusi ideoiden ja ajatusten mahla. Sen rinnalla tietysti seuraa kaiken aikaa lisääntyvän iän rangaistus  - lähes aina kolottaa jokin kohta. - - -  Kaikki tämä on koettava, ja kaikki se on kestettävä. Uskon kuitenkin ihmisten noina vuosian tuntevan saamastaan elämän lahjasta suurempaa ja elävämpää kiitollisuutta kuin koskaan aikaisemmin.

Elämäkerranviimeiset sanat ovat myös paljon puhuvat:

Lapsisanoo: "Kiitos, Herra, hyvästä ateriasta."
Mit itse sanoisin seitsemänkymmentäviisi täytettyäni? "Kiitos, Herra, hyvästä elämästä ja kaikesta rakkaudesta, joka on tullut osakseni."

---------------------
Aika paljon tekstiä syntyi kirjasta, jota en muka edes kunnolla lukenut läpi ja jonka meinasin ainoastaan mainita kirjalistassa.

Tämä blogi on osoittanut minulle, miten paljon enemmän lukemastaan saakaan irti, kun siitä on kirjoitettava edes jotakin.



Kaupunki, meri ja vuoret.

Jyrki Kiiskinen: Sillä ei ole nimeä. Art House.
Kiiskisen Onnenpyörä opetti minulle tarkkaavaisuutta. Ymmärsin, kuinka tärkeä jokainen yksityiskohta runoteoksessa on. Mikään taideteos ei pysty karistamaan itsestään kontekstia; aikaa ja paikkaa, jossa se on luotu. Ilman kontekstia Kiiskisen Onnenpyörä-kokoelman runot olisivat jääneet irrallisiksi ja käsittämättömiksi. Toisella lukukerralla ne heräsivät eloon. Olen todella vaikuttunut!

Olin lainannut kirjastosta neljä Kiiskisen kokoelmaa ja mitään sen kummemmin ajattelematta satuin lukemaan Onnenpyörän ensimmäisenä. Jäljelle jääneet päätin lukea ilmestymisjärjestyksessä. Sillä ei ole nimeä on Kiiskisen toinen runokokoelma, joka ilmestyi vuonna 1990.

Aloittaessani lukemisen yritin olla varuillani. Luin ensin kirjan takakansitekstin ja kaikki aloituslehdet huolella. Kokoelman alussa on maininta, että runot ovat elegioita. Aloinkin lukea ensimmäisiä runoja elegisella mitalla. Se toimi yllättävän hyvin, vaikka ei ihan leinomaisiin sfääreihin yltänytkään.  Elegian kaihoisa pohjavire Kiiskisen teksteistä kuitenkin välittyi selvästi:

Mihin joutui unistani suhina ja sirkat
jotka hankasivat
väsymättä teräviä jousiaan.

Matkustan taas kiven sisään
ja putoan sen syvyyteen,
kaikuvaan hormiin joka vie
tilattomaan pimeään tyhjään.

On minullakin ollut sisälläni avaruus
jossa trooppiset lehdet avautuvat
syleilemään tuulta ja valoa.
Nyt minä olen luonnoton,
istun keittiössäni, koneiden ryteikkö
on saartanut minut
enkä näe aurinkoa
keinovalon lävitse.
Siellä jossakin lakeudet kasvavat yhä
sakeaa ruohoa, mutta minussa ei ole
tilaa avarille näkymille.

Käteni on veltto
pöytä on kylmä.
Jokin merkitys unohtui kun rakensimme
maailman uudelleen.

Kiiskisen kokoelmassa on vain kolme runoa. Ensimmäinen niistä on yli 50 liuskaa pitkä. En jaksanut lukea sitä kokonaan elegisella mitalla. Hauska yhteensattuma oli, että juuri edellisenä iltana olin Pulsen keikalla, jossa bändi esitti Pink Floydin Dogs-kappaleen, jonka kesto on 17 minuuttia. Ehkä sen vuoksi minun oli helppo uppoutua näin pitkään runoon. Olin valmiiksi jo oikealla taajuudella.
Ensimmäisessä runossa viehätti juuri se, että se vei lukijansa matkalle. Runon alusta huokuu kaupungin yksinäisyys, karuus ja pimeys. Urbaanin elämän ääniä, raitiovaunu, lokit, kellon viisareiden raksahdukset.
Runon puhuja kaipaa merelle, vaikka tunnistaa senkin menneeksi illuusioksi:

Kivi oli lämmin ja laakea jalkapohjan alla;
tuuli kävi ylitsemme
kuin ystävällinen henki, lepäsimme
kalliolla vierekkäin
ja grilli savusi
ei mustaa vaan valkoista savua,

tuuli nuoli alastomat ruumiit,
sinä nauroit.
Juoksimme vesirajaa pitkin kuumina
ja sukelsin,
vesi kadotti värinsä, näin aalloissa
liikkuvat kasvit,
ne kietoivat minut
ja olin onnellinen, onnellisempi 
kuin elokuvan ihmiset

------

Kaipaan merelle vaikka merellä ei ole
mitään tarjota;
kaljut kivet laakeat luodot
pistävät esiin veden äänettömyydestä
vaaleampina kohtina.
Sen paremmin en osaa selittää.

Todella viehättävä on myös kevääseen ja kesään puhkeavan kaupungin kuvaus:

Puistossa syntyy lauluja kun kevät puhkeaa
arasti lumen alta
ja viini on pyhitetty pulloihin.
Ihmiset kokoontuvat terasseille meluamaan,
puhe sorisee,
solisee olut laseissa keltainen valo.
Lopulta nauru läikkyy
ja vahtimestari ryhdistäytyy näkyvästi.
Hän seisoo portin pielessä ja ruskettuu
kasvoistaan, koko talven
hän harjoitti lihaksiaan
ja nyt puku kiristää niitä.

Uimarannalla selät kiiltävät
ja värikäs pallo pomppii niiden keskellä;
rinnat haluavat ulos koteloistaan
nyt kun aurinko on palanut
ja vaatteet vähenevät.
On aika etsi' tarkoitus
ruumiin kauneudesta joka ei mätäne.

Kävelen kojujen ohitse huudoista välittämättä,
kävelen torin halki sataman taakse.
Ei ystävät nosta, ei näe ei kuule.

Runon loppu luo kirpaisevan ristiriidan, runonpuhuja poistuu valosta ja keveydestä harmauteen. Tuttu tunne, keveys ja huolettomuus ovat illuusiota.

Meren sijasta pakopaikan tarjoaa vuoret. Runonpuhuja vaihtaa toiseen persoonaan. Kenelle hän puhuu? Itselleen, ystävälleen, rakastetulleen?

Petyit maailmaan ja pakenit vuorille.
Ruoho soi tuulessa, tuuli nuolee kivet
jäkälät ja kaarnat,
petäjät tuoksuvat kuin naaraat.
Et tarvitse muuta.

Tuttua kuvastoa löytyy myös koulun iltavahtimestarilta. Runon puhuja istuu käytävällä ja havainnoi liikuntasalista kaikuvia ääniä, seinäkellon raksahtelua ja ohiajavien bussien valokiilojen heijastuksia koulun lasiovissa.  

Kokoelman loppuosa jää minulle hieman etäiseksi.
Mutta se ei haittaa, sillä olen jo saanut näistä säkeistä jo irti enemmän kuin alkuun uskalsin edes toivoa.

Runoudesta kirjoittaminen on minulle epämukavuusalueelle astumista. Olen iloinen, että intouduin kirjoittamaan tämänkin verran lyriikasta. Jätän kaksi seuraavaa Kiiskistä myöhemmäksi ja luen välillä jotain tutumpaa ja turvallisempaa.




perjantai 28. helmikuuta 2014

Rivit, jotka jättävät jälkiä

Jyrki Kiiskinen: Onnenpyörä. Vuoden 2009 runot.


Kun aamuilla katsoin ulos ikkunasta, paljas ja karu maisema sai minussa vimman alkaa lukea runoja. Muutama kuukausi sitten hain kirjastosta Jyrki Kiiskisen tuotantoa odottelemaan sopivaa hetkeä.

Olen vuosien mittaan lukenut jonkin verran runoja. Makuni on aika, miten sen nyt sanoisin, maanläheinen. Mitä arkisempaa kuvastoa runossa, sitä rajummin se minua puhuttelee. Hyvän sanataiteen merkki (huom. allekirjoittaneen subjektiivinen kokemus) on se, että teosta, siis lyhyttäkään runoa, ei kykene lukemaan kerralla läpi tai se on pakko lukea heti uudestaan.
Kiiskisen Onnenpyörän kahlasin läpi kertalukemalla. Kokoelmassa ei ollut yhtäkään sellaista runoa, johon olisin jäänyt kiinni.

Sanataideteoksena kokoelma oli mielenkiintoinen, sain siitä hyviä vinkkejä omiin tai oppilaitteni kokeiluihin. Onnenpyöriä oli jaettu kahteentoista osaan, jotka oli nimetty kuukausien mukaan. Jokaisessa osassa oli kuusi runoa. Teoksen takakansitekstin mukaan Kiiskinen oli saanut idean oulipo-runoilija Jaques Jouetilta, joka laati runojaan matkustaessaan metrolla. Kuukausittainen sikermä sisälsi kuusi runoa, jotka poikkeavat tyyliltään.

Kiiskisen jokainen jakso alkaa sitaatitilla. Tammikuun sitaatti on Raamatusta. Sivun reunassa on mainittu, missä ja millon runo on kirjoitettu. Idea on todella viehättävä. Se tarkoittaa myös sitä, että kokoelman lopullinen  sisältö ei ole runoilijan omissa käsissä, vaan se kirjoittautuu tavallaan  itsestään.

Pidin eniten toukokuun osuudesta, johon jokaiseen kuuteen runoon oli valittu alkusitaatiksi jokin eläinaiheinen sanomalehden otsikko, joko todellinen tai metaforallinen. Muita tällaisia kirjoittamisen kimmokkeita olivat mm. esineet, kysymykset, maalaukset, äänet jne.

Ja nyt, kirjoittaessani tätä, kokoelma alkaakin puhutella minua. Huomaan, kuinka asiat ovat livahtaneet ohi silmieni. Minun on pakko lukea kokokokoelma uudestaan, jotta ymmärtäisin sen, mitä nyt jälkeenpäin opin teoksesta.

Tämä osoittaa hyvin sen, kuinka tärkeää lukijan on virittäytyä tekstin kanssa samalle taajuudelle. Se on opettajan tehtävä.

Tässä asiassa Jyrki Kiiskisen Onnenpyörä-kokoelma oli minun opettajani. Nöyrä kiitos ja nyt takaisin kokoelman pariin.

torstai 27. helmikuuta 2014

Ruotsalaisia tusinadekkareita

Arne Dahl: Verikyynel
Arne Dahl: Pudotuspeli


Luin hiihtolomalla kaksi Arne Dahlin dekkaria. Varasin kirjat kirjastosta luettuani pienen artikkelin Dahlista.
Pudotuspelin alku tuntui jotenkin tutulta, muistin nähneeni vastaavan alkukohtauksen joskus TV:stä. Muuta en kyseisestä katselukokemuksesta muistakaan, ilmeisesti nukahdin, kuten minulle usein käy dekkareita illalla katsoessani.
Selailin molemmat kirjat melko nopeasti läpi. Wallanderini läpilukeneena ne eivät tarjonneet mitään uutta. Sekalainen poliisisakki, joiden yksityiselämää valotettiin juuri sopivasti, selvittää raakoja murhia, joiden kohteena on pääasiassa rikkaita liikemiehiä. Päähenkilönä on Paul Hjelm, joka jää jotenkin haaleaksi ja hahmottomaksi. Pääosan häneltä varastaa chileläissyntyinen nuori poliisi Chávez, josta voisin lukea mielelläni lisää.
Jotta näihin dekkareihin saataisiin jotain uniikkia, murhatavan pitää olla jotenkin poikkeuksellinen. Verikyyneleessä sarjamurhaaja käyttää poikkeuksellisen sadistista kidutustapaa. Pudotuspelissä yhdistävänä tekijänä on vanha jazz-tallenne.
Valitettavasti Dahlin dekkarit jäävät ruotsalaisiksi tusinadekkareiksi.

Sielut sopisivat valkokankaalle

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa.
Vaikka olin lukenut Jääskeläisen romaanista arvioita, en osannut yhtään varautua siihen, mitä kansien välistä löytyisi. Kirjailijalla tiedoksi: tämä on positiivinen kommentti.
Jos minun pitää verrata tätä lukukokemusta johonkin aikaisempaan, mieleeni tulee ainoastaan yksi: Dan Brownin Da Vinci -koodi. Ja tämäkin on pelkästään positiivista.
Aloin lukea teosta kuin mitä tahansa suomalaista proosaa. Ensimmäisiltä sivuilta kävi ilmi, että tämä kirja on erittäin epäsuomalainen. Jo se, että päähenkilön nimi on Judit, antaa teokselle erilaisen latauksen, kuin jos päähenkilönä olisi ollut esim. Leena tai Jaana. Jotenkin tavattoman epäsuomalaiselta tuntui myös se helppous, jolla Judit irroittautuu turvallisesta ja tavanomaisesta avioliitostaan ja pestautuu ystävättärensä johtamaan F-Remediumiin. Ei tuttua ja turvallista erotuskan vellomista sivutolkulla vaan kamat kassiin ja uusi kämppä Hesasta.
Kahdenkymmenen sivun jälkeen alkaa vasta ymmärtää, että kyseessä ei olekaan tyypillinen keskiluokkainen romaani erään naisen elämän käännekohdasta, vaan jotain aivan muuta.
Sielut kulkevat sateessa -romaania on vaikea asettaa mihinkään ihan tyypilliseen genreen. Se on tavallaan eräänlainen kauhufantasia, vähän samantyyppinen kuin nykyään muodissa olevat vampyyritarinat. Ihan oman mausteensa teokseen tekee se, että läpi romaanin sataa. Vettyneen maan ja homeen suorastaan haistaa kirjaa lukiessaan. Tämäkin muistuttaa omaa Da Vinci koodi -elämystäni. Elokuvaversiossa tuntui koko ajan olevan yö ja hahmit hiippailivat pimeässä.
Teoksen toinen päähenkilö, kansainvälistä ateistista liikettä johtava Leo Moreau on hyvin danbrownilainen hahmo hänkin. Hänellä on kontakteja Vatikaaniin ja muihin maailman silmäätekeviin. Hän on itsensä H.P. Lovecraftin pojanpoika, jonka taloudessa majailee myös mystinen Lukija. Moreau on teoksen ylivoimaisesti kiinnostavin henkilö, mielikuvituksessa näin hänet hyvin samanlaisena henkilönä kuin syvästi ihailemani Morse, jolle näyttelijä John Thawn antoi charmikkaan ulkoisen habituksen.
Tarina itsessään on kiehtova, kunhan ensin pääsee oikealle taajuudelle sen kanssa. Jääskeläinen laveeraa vetisellä pensselillä sellaisen maailman, josta oikeastaan ei olisi edes halunnut tietää. Vaikka kyseessä on kauhufantasia, jonka outo maailma olisi helppo jättää taakseen ja unohtaa, teos jää jännällä tavalla kutkuttelemaan. Näinkin voi siis kirjoittaa. Tällaisia maailmoita saa luvan kanssa luoda.
Jääskeläisen teos ansaitsee tulla noteeratuksi. Siitä voisi tehdä vaikka elokuvan, jopa kansainvälisen elokuvan. Enää ei tarvittaisi kuin ammattitaitoinen agentti, joka myisi idean jollekulle tuottajalle.

torstai 6. helmikuuta 2014

Keski-ikäistä kipuilua

Jarkko Tontti: Lento


Olin lukenut Tontin Lento-romaanista blogikirjoituksia ja kun löysin sen kirjaston hyllystä, päätin lukaista sen. Lukaisemiseksi se jäikin. Jaksoin lukea alusta huolellisesti noin kolmasosan kirjasta ja loppuosan kahlasin nopeasti läpi. 5-kymppinen Tiitus ja hänen naisseikkailunsa eivät nyt oikein kolahtaneet.
Kirjoilla on kohderyhmänsä  ja minä en tämän kirjan kohderyhmään kuulu. Lukiessa oli olo, kuin olisi ihan väärän seurueen kekkereillä. En löytänyt kirjasta ketään henkilöhahmoa, johon olisin voinut samaistua. Tontin kuvaamat ihmiset jäivät karikatyyrisiksi. Tiitus on juuri sitä miestyyppiä, johon minä en koskaan retkahda. Vaikka hän on pelimiehiä, hänessä ei ole mitään renttua. Rasvatahra paidassa ei hänen kiiltoaan himmennä. Kiiltokuvapoika mikä kiiltokuvapoika. Hänen vaimonsa Aurora on juuri sellainen täydellinen nainen, joka saa kylmät väreet kulkemaan selässä. Nainen pitää kulissit ja kroppansa koossa. Onko hän onnellinen, sitä kukaan ei tiedä? Sympatiapisteitä heruu ainoastaan sikamaisesta aviomiehestä. Loppuratkaisu oli odotettu. Hyvä Aurora, jee...
Tiituksen rakastajatar on taas tyypillinen wanna be -vaimo. En ymmärrä, mitä fiksut ja kypsät miehet näkevät tässä naistyypissä. Tai eivät he näekään, nämä reppanat wanna be -machot heitä ympärilleen keräilevätkin. Tiituksen lentomatkaseuralaiset Maria, Raija Ja Kasim kuvasivat ehkä tyypillisiä uraihmisiä, joita tapaa seminaareissa ja lentokoneissa. Koska minä en tuohon jakkupukusarjaan osallistu, hekin jäivät minulle vieraiksi.
Kirja sinäänsä ei ollut huonosti kirjoitettu, mutta mikäli seura ei nappaa, ei itse matkakaan tunnu oikein miltään. Juonta en viitsi edes kommentioida, koska en enää puolenvälin jälkeen siihen sen kummemmin keskittynyt.
Lento on varmasti jopa riemastuttava lukukokemus jollekulle, joka löytää siitä omaa elämäänsä liippaavia piirteitä. Minä vedän joka aamu kulahtaneen villapaidan päälleni ja hyppään seutukunnan bussiin ja olen onnellinen siitä, että minun elämäni on juuri tällaista kuin se on. Tuo tunne on vain vahvistunut luettuani Lento-romaanin. Kiitos siitä.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Saksalaisen sotilaan näkökulma

Erich Maria Remarque: 
Länsirintamalta ei mitään uutta.


Varasin Remarquen teoksen kirjastosta erään kollegani innostamana. Olin laatinut oppilailleni kirjalistan sotaa käsittelevistä kirjoista ja kysyin historian opettajalta lisäyksiä listaan. Olin kyllä kuullut teoksen nimen aikaisemmin, mutta en ollut koskaan nähnyt edes siitä tehtyä elokuvaa. Kiinnostuin kirjasta entistä enemmän kuultuani, että se kertoo saksalaisten nuorten miesten kokemuksista. Jostakin syystä olin ajatellut, että sekin on kirjoitettu liittoutuneiden näkökulmasta, kuten lähes kaikki muutkin ensimmäistä tai toista maailmansotaa käsittelevät teokset, jotka olen lukenut tai katsonut televisiosta.
Länsirintamalta ei mitään uutta -teoksen päähenkilö on Paul, joka on lähtenyt parikymppisenä nuorukaisena seitsemän opiskelukaverinsa sotaan. Kukaan pojista ei osannut aavistakaan, että sota veisi heidän loput nuoruusvuotensa. Romaani näyttää todenmukaisesti, mitä sota tekee ihmisen psyykkeelle. Viattomimmastakin pojasta kuoriutuu juoksuhaudassa säälimättä tappava eläin, mikäli hän ei anna pelon lamauttaa itseään.
Surullisinta luettavaa on kuitenkin kuvaukset lomilta. Kotona muut ihmiset kohtelevat sankarina ja kyselevät rintamakokemuksista, joista nuoret miehet vaikenevat kuin yhteisestä päätöksestä. Siviilielämä tuntuu kaukaiselta ja vieraalta, pääsy rintamalle muiden sotilastovereiden luo tuo helpotuksen. Romaanin loppu jättää haikeuden lukijan mieleen, mutta toisaalta se lohduttaa.
Yle esitti tammikuussa 2014 saksalaisen minisarjan Sodan sukupolvi. Se kertoo viidestä berliiniläisestä nuoresta toisen maailmansodan pyörteissä. Kuten Remarquen nuoret saksalaissotilaat, nämäkin nuoret kuvittelevat, että suursota kestää vain hetken. Tämäkin teos kuvaa hyvin tavallisten saksalaisten nuorten ajatuksia ja tuntoja sodasta, joka näyttäytyy heille kovin toisenlaisena kuin valtion johto antaa kansalaistensa ymmärtää.
Molempien teosten jälkeen minua jäi askarruttamaan sodasta elossa selvinneiden kohtalo. Kuinka elää rikkoutuneen mielen kanssa siviilissä. Millaisin eväin nämä sodan sukupolvet maailmaansa rakensivat ja millaisen henkisen perinnön he jättivät tuleville sukupolville. Jotkut rintaman kauhuista selviytyneet ovat jalostaneet noista kokemuksistaan taidetta. Tunnetuin lienee J R R Tolkien, joka purki sotatraumojaan Taru Sormusten herrasta -trilogiassaan. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen on sekin kirjoitettu toisen maailmansodan varjoissa.

torstai 16. tammikuuta 2014

Kirjoittamispäiväkirja köyhyydestä

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentien 20

Varasin Rosenlundin teoksen kirjastosta luettuani HS:n artikkelin Suomi sai uudet säädyt (4.1.2014).

Rosenlund kirjoittaa köyhyydestä. Teos on omaelämäkerrallinen kertomus nuoresta perheenisästä, pätkätöistä, lähiöistä, niiden asukkaista ja sitkeästi hengissä pysyvästä unelmasta kirjoittaa.




Kirjan alkusanat, ensimmäiset viisi sivua vangitsevat lukijan. Harkittuja lyhyitä, koruttomia lauseita.

           "Lapsuuden ääriviivat häämöttävät aikuisen arjessa. 
            Vaikka ympäristö on toinen ja vuodet virranneet vääjäämättömästi, 
            nousen joka aamu lapsena, joka kerran olin."

           "Toisinaan rakkaus on onnistunut puhkomaan meitä ympäröivän pimeyden, 
            toisinaan olemme päättäneet, etteivät vastoinkäymisemme saa määritellä 
            meitä ihmisinä joita olemme ja joita meidän on oltava."

Rosenlund on kirjoittanut teoksen, joka hänen oli pakko kirjoittaa voidakseen hengittää. Vaskivuorentie 20 kertoo tarinan kahden sukupolven loputtomasta sinnittelystä, mutta se ei ole romaani köyhyydestä. Sellaisen kirjoittamiseen Rosenlundilla varmasti olisi myös rahkeita ja toivonkin, että hän sellaisen / sellaisia tulee vielä kirjoittamaankin.

Vaskivuorentie 20 on Rosenlundin kirjoittamispäiväkirja. Tai sellaisiksi minä kutsun teoksia, joita naputellaan kirjoittamistuskissa keittiönpöydän ääressä tai milloin missäkin, kun lauseita alkaa nousta tietoisuuteen. Tyylilaji on tuttu muidenkin kirjailijoiden tuotannossa, tunnetuin suomalainen esikuva on Pentti Saarikoski. Alkaessani lukea Rosenlundia, ihastuin hänen lauseeseensa, mutta valitettavasti kielen lyyrisyys ei jatkunut teoksen loppuun asti. Karsimalla kirjoittamiseen liittyviä osioita tarina olisi voinut nousta paremmin esiin. Mukana on on nimittäin eläviä arjen kuvauksia mm. naapureista ja muista Rosenlundin kohtaamista henkilöistä. Teoksessa on taikinanjuurta moneen romaaniin. Nyt nuo tarinat jääävät taustalle vain hajanaisiksi kohtaamisiksi ja ajatelmiksi, kirjoittamispäiväkirjan moniksi sivupoluiksi.

Rosenlund osaa kirjoittaa. Hänellä on valtava vimma kirjoittaa. Esikoisteoksen julkaiseminen on varmasti iso helpotus, mutta se voi olla myös valtava taakka. Toisen teoksen työstäminen ei ole helppoa, ellei romaanikäsikirjoitus ole jo valmiina pöytälaatikossa odottamassa. Kynnys fiktiivisen tekstin tuottamiseen saattaa olla valtava. Ihmiset tuntevat jo sinun oman tarinasi, osaatko kertoa myös muiden tarinoita?

Leimautumisessa tietyn aihepiirin kirjailijaksi on aina riskinsä. Saman tarinan voi yrittää kertoa kahdesti, se usein annetaan anteeksi, mutta kolmas kerta alkaa jo tympäistä. Siksi minä väsyin lukemaan Doris Lessingiä ja suhtaudun hieman epäilevästi jopa Kjell Westöön. Aikaisemmin ihailin Milan Kunderan tapaa pohtia sanojen etymologiaa, mutta jälkeenpäin teoksia lukiessa jatkuva vatvominen tuntui kiusalliselta.

Toivon, että Rosenlund jatkaa kirjoittamista ja kirjoittaa hyviä romaaneja 2000-luvun köyhyydestä. Minua ei haittaisi, vaikka hän kirjoittaisi ensimmäisessä kirjassaan oman perheensä tarinan fiktiivisessä muodossa. Lukisin sen mielellään uudestaan. Seuraavassa tarinassa voisi olla jonkun muun lähiön asukin näkökulma. Tällaiselle kirjallisuudelle on mielestäni tilaus! Ja kaiken kruunaisia taitava, kaunis kieli. Ei köyhyydestä tarvitse kirjoittaa rumasti ja karusti. Köyhyydestäkin löytyy rutkasti lyyrisyyttä. Sen Rosenlund teoksensa alkusanoissaan osoittaa.




sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Kiehtova miellekartta menneisyydestä nykyisyyteen

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Khaled Hosseini on mykistävän upea tarinankertoja. Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa olivat romaaneja, joiden lukeminen oli nautinto. Siksi halusin ehdottomasti hankkia uusimman Hosseinin omaan kirjahyllyyni ja se olikin toinen itselleni ostamani joululahjakirja. 

Kuva: David Mark (tpsdave) Pixabay
Hosseinin teos on kerronnallisesti rakennettu todella taitavasti. Sitä lukiessa mieleen piirtyy kauniisti kaartuva ja kiemurteleva miellekartta, jossa henkilöt ja tapahtumat vaivattomasti sulautuvat toisiinsa. Kirja kattaa 80 vuoden tapahtumat ja luulisikin, että tuollaisen ajanjakson käsittelyyn ja jopa kahdeksan eri henkilön näkökulmasta kerrottuna, vaatisi useita satoja sivuja, mutta Hosseini kykenee sijoittamaan monipolvisen ja -äänisen kertomuksensa neljään sataan sivuun. 

Romaani alkaa afgaani-isän kertomalla vanhalla tarinalla Baba Ayyub -nimisestä miehestä, joka joutuu luopumaan omasta lapsestaan. Tämä tarina muodostaa kehyksen koko romaanille. Alussa kertojaäänen saa pieni Pari-niminen tyttö, myöhemmin vuoronsa saavat hänen veljensä Abdullah, lasten eno Nabi, tämän sisar Parwana, 2000-luvulla perheensä asuinsijoille Afganistaniin matkustanut Idris, huumekartellin johtajan poika Adel sekä yhdysvalloissa elämänsä asunut Pari-niminen nuori nainen. 

Hosseinin romaani on  kokonaisuudessaan elämys. Kerronta ja kuvaus imaisevat mukaansa ensimmäisiltä sivuilta saakka. Henkilöt ovat sopivasti rosoisia ja yllätyksellisiä. Hosseini kuvaa taitavasti siirtolaisuutta. Kuinka helposti oletamme ihmisistä asioita pelkästään etnisen taustan perusteella, vaikka suurin osa ihmisen identiteetistä saa rakennusaineensa siitä fyysisestä ympäristöstä, jossa hän varttuu. Yksilön kannalta kyseessä on suuri arpapeli. Kohtalo heittelee ihmisiä maailman eri laidoille, sulkee ensin ihmiset suureen kouraansa kuin arpakuutiot, ravistelee ja päästää heidät sitten irti...

Hosseinin kirjat ovat minulle erityisen rakkaita, sillä tunnen monia Suomessa asuvia afganistanilaisia ja minulla on ollut onni tutustua heidän kulttuuriinsa jo yli kymmenen vuoden ajan. Tätä kirjaa lukiessani ajattelin Mariamia, Masudaa, Mojdaa, Seleä, Dibaa, Behesteä, Feresteä, Siwaa, Wahidia, Wahabia, Mortezaa, Habibia, Omedia, Alia, Elhamia, Ekramia, Mostafaa, Mustafaa, Nawidia, Rafia, Ferdausta, Danielia, Ahmadia ja muita Suomessa asuvia afgaaninuoria. Heidän kaikkien sisällä on vastaavia upeita ja kauniita miellekarttoja, joista saisi punottua kiehtovia tarinoita. Ehkä joku heistä jonakin päivänä on valmis kirjoittamaan omansa romaaniksi. 



torstai 2. tammikuuta 2014

Infernaalista kaahotusta

Dan Brown: Inferno

Ensimmäinen lukemani historiallinen trilleri oli Umberto Econ Ruusun nimi. Sain sen 16-vuotislahjaksi sisareltani. Tartuin aikoinaan suurin odotuksin  Dan Brownin Da Vinci -koodiin enkä pettynyt. Brownia en sen koommin ollutkaan lukenut. Enkelit ja demonit olen nähnyt ainoastaan elokuvaversiona. Kun Inferno ilmestyi, halusin ostaa kirjan itselleni. Sainkin sen joululahjaksi, kun itse kävin sen marketista hakemassa.

Sandro Botticelli - La Carte de l'EnferBrownin kirjoissa viehättää erityisesti taidehistorialliset yksityiskohdat. Niitä tässäkin teoksessa riitti. Onneksi on tabletti, josta voi nopeasti lukemisen ohessa googlettaa taideteoksia ja rakennuksia. Lukuelämys oli tässäkin teoksessa vahvasti visuaalinen, mikä on minulle tärkeää. Vaikka kyseessä on trilleri, tapahtumien pitää silti olla uskottavia ja suhteellisen helposti käsitettäviä. Jos tipun lukiessani kärryiltä, yhden kerran annan anteeksi, mutta toinen kerta alkaa sapettaa, varsinkin jos olen pyrkinyt lukemaan keskittyneesti.

Valitettavasti Michael Langdonia on vaikea kuvitella ilman että ei ajattelisi Tom Hanksin habitusta. Kieltämättä se hieman latisti lukukokemusta. Henkilökuvaus ei lajityypille ominaisesti ole kovinkaan syvällistä. Henkilöt kuvataan toiminnan kautta. Heidän ulkonäköään kuvataan suurpiirteisesti. Infernon henkilögalleriasta minulle jäi mieleen siro kalju nainen, harmaahiuksinen kaunis vanhempi nainen, ruskettunut pieni mies, mustaan nahkaan pukeutunut agentti ja pahasta ihottumasta kärsinyt mies. Henkilöt jäivät kovin oinnallisiksi, sillä esim. heidän henkilökohtaisesta elämästään ei kerrottu mitään. Sen kaltainen taustoittaminen trillerin kerrontaan kuulu, mutta sen vuoksi henkilöihin ei synny kontaktia eivätkä he herätä sympatiaa. Vaikka mielellään ehkä lukisinkin Michael Langdoninlapsuudesta, perheestä ja nuoruudesta.

Juoni on kirjassa Brownille tavanomainen. Langdon joutuu ratkomaan historiallisiin taideteoksiin piilotettua arvoitusta. Da Vinci koodissa idea oli tuore. Tätä kirjaa lukiessa tuli välillä mieleen, onkohan tämä nyt vähän tekemällä tehtyä. Ja enkä yhtään ihmettelisi vaikka niin olisikin. Vaatii varmasti hurjasti pershermoja alkaa kehitellä yhä uudelleen maailmanlaajuisia katastrofeja, jotka pitää liittää vanhoihin myytteihin. Minä en pitänyt tarinasta. Paljon turhaa kaahotusta, salakäytäviä ja paikasta toiseen matkustamista ja aikaakaan ei tainnut kulua kuin pari vuorokautta. Vaikka en varsinaisesti pudonnut kertaakaan kärryiltä, juonen käänteet olivat minusta epäuskottavia ja juuri hieman tekemällä tehtyjä. Valitettavasti tämä teos ei imaissut minua maailmaansa kuten Da Vinci -koodi.

Parasta teoksessa oli sen miljöö. Taideteosten ja rakennusten taustoja selvittäessään Dan Brown on parhaimmillaan. Jos joskus matkustan Firenzeen, otan Danten Jumalaisen näytelmän ja Brownin Infernon ehdottomasti mukaani.

Tässä yksi kuvitus Brownin Infernoon.

Teoksesta löytyi myös yksi kivulias koukku. Se pisti oikeasti miettimään väestönkasvua ja sen aiheuttamia ongelmia. Valitettavasti infernaalinen kaahotus esti kirjan syvällisemmän sanoman pohtimisen. Brownin sanoma on kirjattu kirjan takaliepeeseen:

Helvetin pimeimmät paikat on varattu niille, jotka pysyvät puolueettomina moraalisten kriisien aikana"

Valitettavasti tämä teos ei pystynyt purkamaan torjuntaa omalta kohdaltani.