361 päivää helvetissä.
Atena 2013.
Kuulin tästä kirjasta eräältä oppilaaltani ja varasin sen välittömästi kirjastosta. Olen työskennelyt useita vuosia maahanmuuttajien kanssa, joten tarinat sodasta ja epäinhimillisisä pakomatkoista ovat minulle tuttuja. Koskaan kukaan ei ole kuitenkaan kertonut minulle yksityiskohtaisesti esim. vankileirien oloista. Siksi halusin lukea tämän kirjan, jotta ymmärtäisin paremmin, mitä kaikkea Suomeen pakolaisina muuttaneet ovat joutuneet kotimaassaan kokemaan. Moni meistä ei välttämättä tule ajatelleeksi, että nykyäänkin keskuudessamme elää ihmisiä, jotka lähimenneisyydessa on pidätetty ilman asianmukaista oikeudenkäyntiä ja joita on kidutettu ja nöyryytetty omassa kotimaassaan. Tämän kirjan kirjoittaja on yksi heistä. Hän asuu tällä hetkellä perheensä kanssa Suomessa.
Hussein al-Maadidi oli 30-vuotias toimittaja, kun amerikkalaiset miehittäjät saapuivat Bagdadiin huhtikuussa 2003. Hän teki tuolloin töitä amerikkalaiselle NBC News -televisiokanavalle. Televisiokanava oli tilannut häneltä raportteja, joista kävi ilmi, millaista vastarintaa amerikkalaisjoukot kohtaavat Irakissa ja kuinka suuret niidet tappiot todellisuudessa ovat. Al-Maadidi tapasi vastarintaliikkeiden jäseniä ja toimittajana pyrki tuomaan heidän toimintansa näkyviin positiivisessa valossa, vastapainoksi arabimaiden satelliittikanavien välittämälle kuvalle. Samalla hän halusi näyttää amerikkalaisille, millaisia riskejä heidän sotilaansa Irakissa kohtasivat.Väistämättä tätä lukiessa tulee mieleen, unohtiko al -Maadidi vanhan sanonnan: sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Kuvitteliko al-Maadidi todella, että hän saisi tukea Irakin vastarintaliikettä USAn piikkiin ilman seuraamuksia. Vaikka hänen tavoitteensa olivat ihailtavia ja ymmärrettäviä, ei liene yllätys, että amerikkalaisille moinen sodanvastainen propaganda oli liikaa.
Luvatessaan osan irakilaisista vastarintaliikkeistä kertovasta materiaalistaan al-Iraqiya TV -satelliittikanavan käyttöön, al-Maadidi otti tietoisen riskin. Kyseisen kanavan tavoitteena oli antaa irakilaisille tietoa eri maakuntien tilanteesta ja siitä, millaisia vastarintaliikkeitä maassa toimii. Tavalliset kadunmiehet ajattelivat nimittäin, että vastarintaliikkeen jäsenet olivat todellisuudessa varkaita, murhaajia ja kaatuneen hallinnon entisiä virkamiehiä. Tällaista kuvaa Irakin viralliset tiedotusvälineet kansalaisilleen välittivät. Tuon kuvan muuttaminen oli al-Maadidille sydämen asia ja siitä hän sai lopulta maksaa kalliisti.
Hussein al-Maadidi pidätettiin, kun hän oli menossa tapaamaan al-Iraqyja TV -satelliittikanavan johtajaa. Hän oli edellisenä päivänä toimittanut johtajalle kuvamateriaalia mielenosoituksesta. Materiaali oli tavalla tai toisella päätynyt miehittäjien käsiin ja kanavan johtaja oli kertonut sotilaille kuvaajan henkilöllisyyden.
Tästä alkoi 361 päivää kestävä vankeus. Al-Maadidi kuvaa kuulusteluja epäinhimillisissä olosuhteissa. Hän joutuu istumaan huoneessa säkki päässä kahden koiran näykittävänä. Hänet kuljetetaan ns. henkien taloon, jossa oli useita kymmeniä eri-ikäisiä vangittuja. Valmistauduin lukemaan järkyttäviä kuvauksia amerikkalaisten sotilaiden kidutusmenoista, mutta yllättäen tässä ensimmäisessä vankilassa kiduttaja ei ollutkaan lihaa ja verta vaan dzinni, paha henkiolento. Al-Maadidin mukaan muslimit, huolimatta koulutustaustastaan, uskovat näihin tuhansia vuosia eläneisiin henkiolentoihin, jotka jakavat maapallon ihmisten kanssa. Joskus dzinni voi asettua ihmiseen ja saa hänet kärsimään eri tavoin. Olennon voi manata pois henkilö, joka osaa keskustella hengen kanssa. Al-Maadidi kuvaa usean sivun ajan yhden tällaisen dzinnin manaamista.
Al-Maadidi pidätettiin ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Amerikkalaisten teettämässä valheenpaljastustestissä häneltä yritettiin saada tunnustuksen syytteeseen, jonka hän kuuli ensimmäisen kerran. Miehittäjien mukaan häntä syytettiin amerikkalaisten vakoilusta. Myöhemmin hän kuuli, että häntä epäiltiin myös Punaisen ristin toimiston räjäyttämisestä. Kuulustelujen välissä al-Maadidi joutuu asumaan eläimille tarkoitetussa häkissä. Hän joutuu todistamaan sotilaaspoliisien sadistisia keinoja saada vangit tunnustamaan tekojaan. Vankeja hakattiin ja raiskattiin muiden vankien silmien edessä. Mutta pahin on vasta edessä, sillä al-Maadidi saa siirron Irakin Guantanamoksi nimettyyn Abu Ghraibin vankilaan.
Al-Maadidi oli tehnyt ennen miehitystä lehtijutun Abu Ghraibista, joten paikka oli hänelle entuudestaan tuttu. Vankila oli käytössä jo Saddam Husseinin hallinnon aikana. Abu Ghraibissa vankien käsittely on erityisen raakaa ja epäinhimillistä. Heitä pidettiin kahlittuina ja heitä potkittiin ja hakattiin jatkuvasti. Järkyttävintä oli, että vankeina oli sekä vanhoja naisia että nuoria poikia. Abu Ghraib on tullut suurelle yleisölle tutuksi julkisuuteen vuotaneiden raakojen häpäisykuvien vuoksi. Al-Maadidi oli noiden kuvien ottamisen aikaan vankina samassa vankilassa. Miehittäjät käyttävät kaikkia mahdollisia keinoja halventaa ja nöyryyttää irakilaisia vankeja. He sotkevat heidän ruokaansa ulostetta, virtsaavat heidän päälleen, riisuvat heidät alasti ja vetävät perässään pitkin vankilan käytäviä. On uskomatonta, että mikään kansainvälinen taho ei puutu tällaiseen mielivaltaan. Miten suurvallalla, joka omien puheittensa mukaan tuo demokratiaa alistetuille kansoille, on varaa käyttäytyä näin miehittämissään maissa?
Al-Maadidi saa siirron Vigilantin vankileirille, joka on yksi Abu Ghraibin telttaleiri. Siellä vangit elävät omissa yhteisöissään sen mukaan, mistä päin Irakia he ovat kotoisin. Joukossa on autokauppiaita, lukutaidottomia paimentolaisia, yliopisto-opettajia, koululaisia ja entisiä hallinnon virkamiehiä. Yhteisessä teltassa he keskustelevat ja väittelevät rinta rinnan. Al-Maadidi kirjoittaakin, että vankileiri on kuin ylösnousemuksen kokoontumispaikka, jossa kaikki syntyperään ja taustaan katsomatta ovat samanarvoisia. Vaikka elämä vankileirillä on äärimmäisen ankeaa, al-Maadidin kuvauksesta pilkahtaa vahva elämänhalu.Toimittaja on toimittaja vankinakin. Hän järjestää TV Kanava Al Jazeerassa esitetyn suositun TV-shown innoittamana oman Vastakkainasettelu-väittelyn yhdessä osastonsa teltassa. Myös uskonnollisista pyhäpäivistä pyritään pitämään kiinni. Vangit esittävät irakilaisia kansantansseja ja perinteisiä, hengellisiä lauluja osittain ärsyttääkseen miehittäjiä. Toisaalta uskonnollisten tilaisuuksien järjestäminen auttaa vankeja pitämään ajatukset pois senhetkisestä kurjuudestaan.
Vigilantin leirin kuulustelukäytännöt poikkeavat huomattavasti al-Maadidin aikaisemmin kokemista. Vaikka tässäkin leirissä sotilaspoliisit osaavat olla julmia ja kohdella vankeja huonosti, al-Maadidi keskittyy kuvaamaan enemmän vankien solidaarisuutta ja kapinointia vartijoita vastaan. He valmistivat salaa aseita, piilottavat juomaa ja ruokaa pahojen päivien varalle. He kuntoilevat ja opiskelevat englantia juttelemalla vartijoiden kanssa. Al-Maadidi kertoo, että jotkut latinalais-amerikkalaista syntyperää olevat sotilaspoliisit juttelevat avoimesti vankien kanssa omasta tilanteestaan. He kertovat tulleensa Irakiin vain saadakseen oleskeluluvan, kansalaisuuden tai opiskelustipendin USAhan. Sotilaspoliisit myöntävät, että heidän saamansa palkka on verirahaa, mutta he ovat hyväksyneet tilanteen kohottaakseen omaa elintasoaan.
Leireiltä vapautetaan jatkuvasti vankeja. Monet heistä saavat surmansa melko pian vapautumisensa jälkeen. Uusia vankeja saapuu koko ajan. Myös Vigilantissa on lapsivankeja, jotka on otettu kiinni isiensä epäillyistä rikoksista. Joitakin lapsia on pidetty selliosastoilla yli vuoden. Kaiken kaikkiaan Abu Ghraibissa oli miehityksen aikana yhteensä 650 lapsivankia.
Vigilantin leiristä al-Maadidi siirretään Ganci-leiriin, jossa omaisetkin saavat vierailla. Siellä hän saa tavata ensimmäisen kerran veljensä. Ennen vapauttamistaan al-Maadidi siirretään Buccan vankileirille. Leiri sijaitsee aavikolla ja olosuhteet ovat kuumuuden vuoksi sietämättämät. Leirillä vangit kahakoivat vartijoiden puuttumatta asiaan. Yksi kahakka päättyy kuuden shiiavangin kuolemaan. Sitä seuranneessa kahakassa kuolee kolme vankia ja 75 haavoittuu.
Al-Maadidi viettää loput vankeusajastaan Buccassa. Hänet vapautetaan kuukausi sen jälkeen, kun Kansainvälinen Punainen risti on haastatellut häntä leirillä.
Tiesin luku-urakkaa aloittaessani, että kirja on varmasti synkkää luettavaa. Olen kuitenkin tyytyväinen, että luin sen loppuun asti. Länsimaissa, ja siis jopa Suomessa, uutisointi on kovin yksipuolista. En ainakaan muista, että olisin koskaan nähnyt televisiossa al-Maadidin kuvaamaa materiaalia vastarintajoukoista, vaan suurin osa uutistalojen tuottamista materiaaleista kertoo asiat miehittäjien näkökulmasta. Ja kun Abu Ghraibin häväistyskuvat julkaistiin, suuri yleisö on vilpittömän hämmästynyt julmuudesta ja epäinhimillisyydestä. Kirjan luettuani en lainkaan hämmästele sitä, että irakilaiset eivät arvosta amerikkalaisia tai he sulkevat korvansa kaikelta turhan ylevältä puheelta demokratiasta. Kukaan irakilainen tuskin haluaa kokea tuollaista amerikkalaista demokratiaa, jota miehittäjät Irakissa edustivat.
Tuntuu uskomattomalta, että tuollaisista kokemuksista on ylipäätään mahdollista enää eheytyä ihmisenä ja jatkaa normaalia elämää. Voiko tuollaisen pahuuden vain sulkea pois tietoisuudestaan ja kieltää noiden kokemusten olemassaolon? Miten kidutuksiin ja nöyryytyyksiin osallistuneet sotilaat kykenevät jatkamaan elämäänsä? Entä kidutetut, raiskatut ja häpäistyt vangit?
Al-Maadidi jatkoi vapauduttuaan journalistina ja hän oli mukana paljastamassa Hadithan kaupungissa tapahtuneen verilöylyn seurauksia. Hän joutui jälleen miehittäjien mustalle listalle ja aikansa pakoiltuaan hän joutui jättämään Irakin vuonna 2007. Tällä hetkellä al-Maadidi asuu perheineen Suomessa.
Lisätietoja:
Irakin miehitys
Hussein al-Maadidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti