perjantai 28. helmikuuta 2014

Rivit, jotka jättävät jälkiä

Jyrki Kiiskinen: Onnenpyörä. Vuoden 2009 runot.


Kun aamuilla katsoin ulos ikkunasta, paljas ja karu maisema sai minussa vimman alkaa lukea runoja. Muutama kuukausi sitten hain kirjastosta Jyrki Kiiskisen tuotantoa odottelemaan sopivaa hetkeä.

Olen vuosien mittaan lukenut jonkin verran runoja. Makuni on aika, miten sen nyt sanoisin, maanläheinen. Mitä arkisempaa kuvastoa runossa, sitä rajummin se minua puhuttelee. Hyvän sanataiteen merkki (huom. allekirjoittaneen subjektiivinen kokemus) on se, että teosta, siis lyhyttäkään runoa, ei kykene lukemaan kerralla läpi tai se on pakko lukea heti uudestaan.
Kiiskisen Onnenpyörän kahlasin läpi kertalukemalla. Kokoelmassa ei ollut yhtäkään sellaista runoa, johon olisin jäänyt kiinni.

Sanataideteoksena kokoelma oli mielenkiintoinen, sain siitä hyviä vinkkejä omiin tai oppilaitteni kokeiluihin. Onnenpyöriä oli jaettu kahteentoista osaan, jotka oli nimetty kuukausien mukaan. Jokaisessa osassa oli kuusi runoa. Teoksen takakansitekstin mukaan Kiiskinen oli saanut idean oulipo-runoilija Jaques Jouetilta, joka laati runojaan matkustaessaan metrolla. Kuukausittainen sikermä sisälsi kuusi runoa, jotka poikkeavat tyyliltään.

Kiiskisen jokainen jakso alkaa sitaatitilla. Tammikuun sitaatti on Raamatusta. Sivun reunassa on mainittu, missä ja millon runo on kirjoitettu. Idea on todella viehättävä. Se tarkoittaa myös sitä, että kokoelman lopullinen  sisältö ei ole runoilijan omissa käsissä, vaan se kirjoittautuu tavallaan  itsestään.

Pidin eniten toukokuun osuudesta, johon jokaiseen kuuteen runoon oli valittu alkusitaatiksi jokin eläinaiheinen sanomalehden otsikko, joko todellinen tai metaforallinen. Muita tällaisia kirjoittamisen kimmokkeita olivat mm. esineet, kysymykset, maalaukset, äänet jne.

Ja nyt, kirjoittaessani tätä, kokoelma alkaakin puhutella minua. Huomaan, kuinka asiat ovat livahtaneet ohi silmieni. Minun on pakko lukea kokokokoelma uudestaan, jotta ymmärtäisin sen, mitä nyt jälkeenpäin opin teoksesta.

Tämä osoittaa hyvin sen, kuinka tärkeää lukijan on virittäytyä tekstin kanssa samalle taajuudelle. Se on opettajan tehtävä.

Tässä asiassa Jyrki Kiiskisen Onnenpyörä-kokoelma oli minun opettajani. Nöyrä kiitos ja nyt takaisin kokoelman pariin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti