Asko Sahlberg:
Pimeän ääni
WSOY 2000
Satuin lukemaan kiittävää kritiikkiä Asko Sahlbergistä Aamulehdestä ja varasin hänen Göteborg-trilogian ensimmäisen osan kirjastosta.
Sahlbegin kerronta on napakkaa ja täsmällistä. Sellainen viehättää minua. Romaanin päähenkilö on noin nelissäkymmenissä oleva suomalainen mies, joka kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti omaa elämäänsä. Kun aloin kirjoittaa tätä arviota, otsikoin tekstini "Miehistä ahdistusprosaa". Luettuani kirjan loppuun, minun oli pakko poistaa otsikko. Synkistä sävyistään huolimatta Sahlbergin teos ei ole ahdistava. Oikeastaan yllätyin, millainen mies päähenkilöstä tarinan edetessä kuoriutui.
Yksinäisyys tukahduttaa ihmisen kuin ihmisen. Elämä on vain ympäristön havainnointia, mutta kun uskaltaa laittaa itsensä muille ihmisille alttiiksi, elämänpiiri alkaa laajeta ja näkee itsensäkin uusin silmin.
Näin käy päähenkilölle. Hän tutustuu ensin yläkerrassa asuvaan tanskalaiseen Kariniin ja myöhemmin nuoreen suomalaiseen Annaan. Molemmat naiset virvoittavat tavallaan jo hieman nuupahtanutta miehen sielua. Ihmisen hyvyys on nähtävissä hänen suhteistaan muihin ihmisiin. Annan ja Karinin lisäksi päähenkilöä mittaavat suomalainen rakennusyrittäjä, jolle hän tekee silloin tällöin pimeästi asennustöitä, sukulaismies, Karinin salarakas ja musta poika, jonka mies pelastaa uusnatsien kynsistä. Mikään näistä kohtaamisista ei ole merkityksetön. Niiden kautta rakentuu kuva miehestä, jolla kaikesta kyynisyydestään huolimatta on periaatteita ja ihanteita.
Sahlbergin kirja oli lukukokemuksena jännä. Pirkästä aikaa ensimmäinen kirja, josta jäi jotain jäytämään ihon alle. Jotakin kovin tuttua ja tunnistettavaa siinä toiseudessa ja katujen mittailussa on. Ehkä minäkin olen sielultani juuri tällainen mies. Joka tapauksessa aion ehdottomasti lukea myös kaksi seuraavaa osaa Sahlbergia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti