Keski-ikäinen nainen ja kesä

Eeva Kilpi:
Kesä ja keski-ikäinen nainen

WSOY 1970

Kesäloman alku tuntui kutkuttavalta ja yhtäkkiä tuli valtava halu lukea Eeva Kilpeä. Googlettelin ja löysinkin teemaan sopivan teoksen nimeltä Kesä ja keski-ikäinen nainen. Hainkin sen välittömästi kirjastosta ja aloitin lukemisen.

Novellit olivat taattua Eeva Kilpeä. Hän edustaa minulle lihallista naista. Hän ei koskaan kirjoita vähäverisesti, vaikka hänen teoksissaan saattaa tuollaisia vähäverisiä naisia vilahdella. Hänen päähenkilönsä ovat aina vahvoja, naisellisia naisia, joilla on paljon kipupisteitä. Niistä ehkä yksinäisyyden pelko on kaikista herkistynein. 

Näissä Kilven novelleissa naiset ovat yksinäisiä. He ovat sinut tuon tunteensa kanssa, kuka enemmän kuka vähemmän. Kilven naiset uskaltavat heittäytyä suhteisiin fyysisestikin, mutta he tiedostavat aina noiden suhteiden hinnan. Kun saa läheisyyttä, se myös aina jättää pienen, kaihertavan kaipauksen. Siksi ehkä rakastankin Kilven tapaa kirjoittaa. Minä tunnistan tuon kaipauksen, minäkin olen täynnä tuollaisia pieniä, syviä koloja. 

Kilpi kirjoittaa nelikymppisen naisen elämästä seitsemänkymmenluvulla. Hänen kirjoissaan ollaan usein mökillä, pois ihmisten ilmoilta. Siellä kävellään korkeassa heinässä, lämmitetään saunaa ja pestään satunnaisen vieraan selkää. 2000-luvun nelikymppisenä en voi kuin ihmetellä, kuinka joku jaksaa elää mökkiolosuhteissa viikkokausia, ilman että täytyy käydä välillä kaupungissa tuulettumassa. Minä en pärjäisi yhtäkään aamupäivää ilman radion ääntä tai vuorovaikutusta Twitterissä tai Facebookissa.

Kilpeä lukiessa keski-ikäisyys ei tunnu yhtään ahdistavalta vaan miellyttävältä ja vapauttavalta elämänvaiheelta. Enää ei ole kiinni lapsissa eikä perheessä, vaan on aikaa olla itsekseen ja tutustua itseensä uudelleen. Voi rauhallisin mielin katsoa sekä eteen että taakse ja löytää sisäisen rauhan.

Valoa tunnelin päässä

Asko Sahlberg:
Pimeän ääni
WSOY 2000

Satuin lukemaan kiittävää kritiikkiä Asko Sahlbergistä Aamulehdestä ja varasin hänen Göteborg-trilogian ensimmäisen osan kirjastosta.

Sahlbegin kerronta on napakkaa ja täsmällistä. Sellainen viehättää minua. Romaanin päähenkilö on noin nelissäkymmenissä oleva suomalainen mies, joka kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti omaa elämäänsä. Kun aloin kirjoittaa tätä arviota, otsikoin tekstini "Miehistä ahdistusprosaa". Luettuani kirjan loppuun, minun oli pakko poistaa otsikko. Synkistä sävyistään huolimatta Sahlbergin teos ei ole ahdistava. Oikeastaan yllätyin, millainen mies päähenkilöstä tarinan edetessä kuoriutui.

Yksinäisyys tukahduttaa ihmisen kuin ihmisen. Elämä on vain ympäristön havainnointia, mutta kun uskaltaa laittaa itsensä muille ihmisille alttiiksi, elämänpiiri alkaa laajeta ja näkee itsensäkin uusin silmin.

Näin käy päähenkilölle. Hän tutustuu ensin yläkerrassa asuvaan tanskalaiseen Kariniin ja myöhemmin nuoreen suomalaiseen Annaan. Molemmat naiset virvoittavat tavallaan jo hieman nuupahtanutta miehen sielua. Ihmisen hyvyys on nähtävissä hänen suhteistaan muihin ihmisiin. Annan ja Karinin lisäksi päähenkilöä mittaavat suomalainen rakennusyrittäjä, jolle hän tekee silloin tällöin pimeästi asennustöitä, sukulaismies, Karinin salarakas ja musta poika, jonka mies pelastaa uusnatsien kynsistä. Mikään näistä kohtaamisista ei ole merkityksetön. Niiden kautta rakentuu kuva miehestä, jolla kaikesta kyynisyydestään huolimatta on periaatteita ja ihanteita.

Sahlbergin kirja oli lukukokemuksena jännä. Pirkästä aikaa ensimmäinen kirja, josta jäi jotain jäytämään ihon alle. Jotakin kovin tuttua ja tunnistettavaa siinä toiseudessa ja katujen mittailussa on. Ehkä minäkin olen sielultani juuri tällainen mies. Joka tapauksessa aion ehdottomasti lukea myös kaksi seuraavaa osaa Sahlbergia.