Kaupunki, meri ja vuoret.

Jyrki Kiiskinen: Sillä ei ole nimeä. Art House.

Kiiskisen Onnenpyörä opetti minulle tarkkaavaisuutta. Ymmärsin, kuinka tärkeä jokainen yksityiskohta runoteoksessa on. Mikään taideteos ei pysty karistamaan itsestään kontekstia; aikaa ja paikkaa, jossa se on luotu. Ilman kontekstia Kiiskisen Onnenpyörä-kokoelman runot olisivat jääneet irrallisiksi ja käsittämättömiksi. Toisella lukukerralla ne heräsivät eloon. Olen todella vaikuttunut!

Olin lainannut kirjastosta neljä Kiiskisen kokoelmaa ja mitään sen kummemmin ajattelematta satuin lukemaan Onnenpyörän ensimmäisenä. Jäljelle jääneet päätin lukea ilmestymisjärjestyksessä. Sillä ei ole nimeä on Kiiskisen toinen runokokoelma, joka ilmestyi vuonna 1990.

Aloittaessani lukemisen yritin olla varuillani. Luin ensin kirjan takakansitekstin ja kaikki aloituslehdet huolella. Kokoelman alussa on maininta, että runot ovat elegioita. Aloinkin lukea ensimmäisiä runoja elegisella mitalla. Se toimi yllättävän hyvin, vaikka ei ihan leinomaisiin sfääreihin yltänytkään.  Elegian kaihoisa pohjavire Kiiskisen teksteistä kuitenkin välittyi selvästi:

Mihin joutui unistani suhina ja sirkat
jotka hankasivat
väsymättä teräviä jousiaan.

Matkustan taas kiven sisään
ja putoan sen syvyyteen,
kaikuvaan hormiin joka vie
tilattomaan pimeään tyhjään.

On minullakin ollut sisälläni avaruus
jossa trooppiset lehdet avautuvat
syleilemään tuulta ja valoa.
Nyt minä olen luonnoton,
istun keittiössäni, koneiden ryteikkö
on saartanut minut
enkä näe aurinkoa
keinovalon lävitse.
Siellä jossakin lakeudet kasvavat yhä
sakeaa ruohoa, mutta minussa ei ole
tilaa avarille näkymille.

Käteni on veltto
pöytä on kylmä.
Jokin merkitys unohtui kun rakensimme
maailman uudelleen.

Kiiskisen kokoelmassa on vain kolme runoa. Ensimmäinen niistä on yli 50 liuskaa pitkä. En jaksanut lukea sitä kokonaan elegisella mitalla. Hauska yhteensattuma oli, että juuri edellisenä iltana olin Pulsen keikalla, jossa bändi esitti Pink Floydin Dogs-kappaleen, jonka kesto on 17 minuuttia. Ehkä sen vuoksi minun oli helppo uppoutua näin pitkään runoon. Olin valmiiksi jo oikealla taajuudella.

Ensimmäisessä runossa viehätti juuri se, että se vei lukijansa matkalle. Runon alusta huokuu kaupungin yksinäisyys, karuus ja pimeys. Urbaanin elämän ääniä, raitiovaunu, lokit, kellon viisareiden raksahdukset.

Runon puhuja kaipaa merelle, vaikka tunnistaa senkin menneeksi illuusioksi:

Kivi oli lämmin ja laakea jalkapohjan alla;
tuuli kävi ylitsemme
kuin ystävällinen henki, lepäsimme

kalliolla vierekkäin

ja grilli savusi

ei mustaa vaan valkoista savua,

tuuli nuoli alastomat ruumiit,

sinä nauroit.

Juoksimme vesirajaa pitkin kuumina

ja sukelsin,

vesi kadotti värinsä, näin aalloissa

liikkuvat kasvit,

ne kietoivat minut

ja olin onnellinen, onnellisempi 

kuin elokuvan ihmiset

------

Kaipaan merelle vaikka merellä ei ole

mitään tarjota;

kaljut kivet laakeat luodot

pistävät esiin veden äänettömyydestä

vaaleampina kohtina.

Sen paremmin en osaa selittää.

Todella viehättävä on myös kevääseen ja kesään puhkeavan kaupungin kuvaus:

Puistossa syntyy lauluja kun kevät puhkeaa
arasti lumen alta
ja viini on pyhitetty pulloihin.
Ihmiset kokoontuvat terasseille meluamaan,
puhe sorisee,
solisee olut laseissa keltainen valo.
Lopulta nauru läikkyy
ja vahtimestari ryhdistäytyy näkyvästi.
Hän seisoo portin pielessä ja ruskettuu
kasvoistaan, koko talven
hän harjoitti lihaksiaan
ja nyt puku kiristää niitä.

Uimarannalla selät kiiltävät
ja värikäs pallo pomppii niiden keskellä;
rinnat haluavat ulos koteloistaan
nyt kun aurinko on palanut
ja vaatteet vähenevät.
On aika etsi' tarkoitus
ruumiin kauneudesta joka ei mätäne.

Kävelen kojujen ohitse huudoista välittämättä,
kävelen torin halki sataman taakse.
Ei ystävät nosta, ei näe ei kuule.

Runon loppu luo kirpaisevan ristiriidan, runonpuhuja poistuu valosta ja keveydestä harmauteen. Tuttu tunne, keveys ja huolettomuus ovat illuusiota.

Meren sijasta pakopaikan tarjoaa vuoret. Runonpuhuja vaihtaa toiseen persoonaan. Kenelle hän puhuu? Itselleen, ystävälleen, rakastetulleen?

Petyit maailmaan ja pakenit vuorille.
Ruoho soi tuulessa, tuuli nuolee kivet
jäkälät ja kaarnat,
petäjät tuoksuvat kuin naaraat.
Et tarvitse muuta.

Tuttua kuvastoa löytyy myös koulun iltavahtimestarilta. Runon puhuja istuu käytävällä ja havainnoi liikuntasalista kaikuvia ääniä, seinäkellon raksahtelua ja ohiajavien bussien valokiilojen heijastuksia koulun lasiovissa.  

Kokoelman loppuosa jää minulle hieman etäiseksi.
Mutta se ei haittaa, sillä olen jo saanut näistä säkeistä jo irti enemmän kuin alkuun uskalsin edes toivoa.

Runoudesta kirjoittaminen on minulle epämukavuusalueelle astumista. Olen iloinen, että intouduin kirjoittamaan tämänkin verran lyriikasta. Jätän kaksi seuraavaa Kiiskistä myöhemmäksi ja luen välillä jotain tutumpaa ja turvallisempaa.

Rivit, jotka jättävät jälkiä

Jyrki Kiiskinen: Onnenpyörä. Vuoden 2009 runot.

Kun aamuilla katsoin ulos ikkunasta, paljas ja karu maisema sai minussa vimman alkaa lukea runoja. Muutama kuukausi sitten hain kirjastosta Jyrki Kiiskisen tuotantoa odottelemaan sopivaa hetkeä.

Olen vuosien mittaan lukenut jonkin verran runoja. Makuni on aika, miten sen nyt sanoisin, maanläheinen. Mitä arkisempaa kuvastoa runossa, sitä rajummin se minua puhuttelee. Hyvän sanataiteen merkki (huom. allekirjoittaneen subjektiivinen kokemus) on se, että teosta, siis lyhyttäkään runoa, ei kykene lukemaan kerralla läpi tai se on pakko lukea heti uudestaan.

Kiiskisen Onnenpyörän kahlasin läpi kertalukemalla. Kokoelmassa ei ollut yhtäkään sellaista runoa, johon olisin jäänyt kiinni.

Sanataideteoksena kokoelma oli mielenkiintoinen, sain siitä hyviä vinkkejä omiin tai oppilaitteni kokeiluihin. Onnenpyöriä oli jaettu kahteentoista osaan, jotka oli nimetty kuukausien mukaan. Jokaisessa osassa oli kuusi runoa. Teoksen takakansitekstin mukaan Kiiskinen oli saanut idean oulipo-runoilija Jaques Jouetilta, joka laati runojaan matkustaessaan metrolla. Kuukausittainen sikermä sisälsi kuusi runoa, jotka poikkeavat tyyliltään.

Kiiskisen jokainen jakso alkaa sitaatitilla. Tammikuun sitaatti on Raamatusta. Sivun reunassa on mainittu, missä ja millon runo on kirjoitettu. Idea on todella viehättävä. Se tarkoittaa myös sitä, että kokoelman lopullinen  sisältö ei ole runoilijan omissa käsissä, vaan se kirjoittautuu tavallaan  itsestään.

Pidin eniten toukokuun osuudesta, johon jokaiseen kuuteen runoon oli valittu alkusitaatiksi jokin eläinaiheinen sanomalehden otsikko, joko todellinen tai metaforallinen. Muita tällaisia kirjoittamisen kimmokkeita olivat mm. esineet, kysymykset, maalaukset, äänet jne.

Ja nyt, kirjoittaessani tätä, kokoelma alkaakin puhutella minua. Huomaan, kuinka asiat ovat livahtaneet ohi silmieni. Minun on pakko lukea kokokokoelma uudestaan, jotta ymmärtäisin sen, mitä nyt jälkeenpäin opin teoksesta.

Tämä osoittaa hyvin sen, kuinka tärkeää lukijan on virittäytyä tekstin kanssa samalle taajuudelle. Se on opettajan tehtävä.

Tässä asiassa Jyrki Kiiskisen Onnenpyörä-kokoelma oli minun opettajani. Nöyrä kiitos ja nyt takaisin kokoelman pariin.