Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa.
Vaikka olin lukenut Jääskeläisen romaanista arvioita, en osannut yhtään varautua siihen, mitä kansien välistä löytyisi. Kirjailijalla tiedoksi: tämä on positiivinen kommentti.
Jos minun pitää verrata tätä lukukokemusta johonkin aikaisempaan, mieleeni tulee ainoastaan yksi: Dan Brownin Da Vinci -koodi. Ja tämäkin on pelkästään positiivista.
Aloin lukea teosta kuin mitä tahansa suomalaista proosaa. Ensimmäisiltä sivuilta kävi ilmi, että tämä kirja on erittäin epäsuomalainen. Jo se, että päähenkilön nimi on Judit, antaa teokselle erilaisen latauksen, kuin jos päähenkilönä olisi ollut esim. Leena tai Jaana. Jotenkin tavattoman epäsuomalaiselta tuntui myös se helppous, jolla Judit irroittautuu turvallisesta ja tavanomaisesta avioliitostaan ja pestautuu ystävättärensä johtamaan F-Remediumiin. Ei tuttua ja turvallista erotuskan vellomista sivutolkulla vaan kamat kassiin ja uusi kämppä Hesasta.
Kahdenkymmenen sivun jälkeen alkaa vasta ymmärtää, että kyseessä ei olekaan tyypillinen keskiluokkainen romaani erään naisen elämän käännekohdasta, vaan jotain aivan muuta.
Sielut kulkevat sateessa -romaania on vaikea asettaa mihinkään ihan tyypilliseen genreen. Se on tavallaan eräänlainen kauhufantasia, vähän samantyyppinen kuin nykyään muodissa olevat vampyyritarinat. Ihan oman mausteensa teokseen tekee se, että läpi romaanin sataa. Vettyneen maan ja homeen suorastaan haistaa kirjaa lukiessaan. Tämäkin muistuttaa omaa Da Vinci koodi -elämystäni. Elokuvaversiossa tuntui koko ajan olevan yö ja hahmit hiippailivat pimeässä.
Teoksen toinen päähenkilö, kansainvälistä ateistista liikettä johtava Leo Moreau on hyvin danbrownilainen hahmo hänkin. Hänellä on kontakteja Vatikaaniin ja muihin maailman silmäätekeviin. Hän on itsensä H.P. Lovecraftin pojanpoika, jonka taloudessa majailee myös mystinen Lukija. Moreau on teoksen ylivoimaisesti kiinnostavin henkilö, mielikuvituksessa näin hänet hyvin samanlaisena henkilönä kuin syvästi ihailemani Morse, jolle näyttelijä John Thawn antoi charmikkaan ulkoisen habituksen.
Tarina itsessään on kiehtova, kunhan ensin pääsee oikealle taajuudelle sen kanssa. Jääskeläinen laveeraa vetisellä pensselillä sellaisen maailman, josta oikeastaan ei olisi edes halunnut tietää. Vaikka kyseessä on kauhufantasia, jonka outo maailma olisi helppo jättää taakseen ja unohtaa, teos jää jännällä tavalla kutkuttelemaan. Näinkin voi siis kirjoittaa. Tällaisia maailmoita saa luvan kanssa luoda.
Jääskeläisen teos ansaitsee tulla noteeratuksi. Siitä voisi tehdä vaikka elokuvan, jopa kansainvälisen elokuvan. Enää ei tarvittaisi kuin ammattitaitoinen agentti, joka myisi idean jollekulle tuottajalle.
