Hyytävää hömppää

Päivi Alasalmi
Vainola
Gummerus. 1996

Minulla ei oikeastaan ole mitään mielikuvaa siitä, miksi tartuin tähän kirjaan kirjastossa. Muistaakseni en ole aikaisemmin lukenut Alasalmelta mitään ja takakansitekstin perusteella kirja oli mielenkiintoisen oloinen. Ennakko-odotuksena oli hieman hömpähtävä, mutta tavallaan jännä ja ehkä sopivasti karmiva lukukokemus.

Alasalmen teksti on rehevää, kuvailevaa ja vaivattomasti etenevää. Se on aina plussaa kirjalle. Vainolan kertoja on 25-vuotias nuori nainen, joka saapuu ensimmäisen kerran huomattavasti vanhemman aviomiehensä sukukartanoon. Tarina sijoittuu vuoteen 1996 eli teoksen ilmestymisajankohtaan. Miljöö ja kirjan päähenkilö eivät saa minua voimakkaasti samaistumaan vaan luen teosta lähinnä viihdekirjallisuutena. Sellaiseksi se myös takakansitekstissä luokiteltiin.

Kirja koukuttaa nopeasti. Alusta asti on selvää, että kirjan lopussa selviää jotain hirvittävää. Tunnelma on tiivis, se on sekoitus perinteistä kauhukirjallisuutta ja fantasiaa. Välillä henkilöt kertovat kummutusjuttuja tai paikallisia tarinoita aikaisemmin eläneistä ihmisistä. Tarinasta lähtee rönsyjä moneen suuntaa ja lukemista on pakko jatkaa. Kirjassa on 254 sivua ja ne pitää ahmaista läpi yhdessä päivässä. Vainola on perinteinen vapaapäivän lukuromaani, sen parissa viihtyy monta tuntia kerrallaan.

Valitettavasti loppua kohden romaani alkaa muistuttaa yläkoululaisten kirjoittamia tarinoita. Kuvaamisen sijasta tyyli muuttuu raportoivaksi ja selittäväksi ja tunnelma lässähtää välittömästi. Kirjoittajalle on tullut hoppu päättää tarina. Ennen loppuratkaisua, lukijan on purettava vielä monta kerrosta valkoista käärepaperia ennen kuin salaisuus paljastuu. Loppu on miellyttävän hämmentävä, vaikka lukukokemuksena Vainola on enintään keskinkertainen.

Neljä tuntia elämästään voisi viettää huonomminkin. Nyt olen Alasalmeni lukenut ja olen yhtä kokemusta rikkaampi.

Kadonnut maailma

Chinua Achebe:
Kaikki hajoaa
Basam Books. 2014

Matti Kuusela kirjoitti Aamulehdessä 16.4.2014 nigerialaisesta kirjailijasta Chinua Achebesta. Kuusela oli ihmeissään, että tämän mestarikertojan merkkiteosta ei ollut aikaisemmin käännetty suomeksi. Acheben vuonna 1958 kirjoittama Things Fall Apart on romaani, josta Kuusela kertoo afrikkalaisen romaanitaiteen alkaneen. Hän törmäsi siihen ensimmäisen kerran 1970-luvulla kirjoittaessaan pro gradu -työtään afrikkalaisesta romaanista.

Varasin teoksen heti luettuani Kuuselan jutun ja ilokseni sain hakea sen kirjastosta jo samana iltapäivänä.

Kuusela on oikeassa. Achebe on mestarillinen kertoja. Hän kirjoittaa lauseita, jotka lumoavat. Jotkut lauseet on luettava muutamaan kertaan, jotta niistä varmasti saa kaiken irti. Joku voisi sanoa sitä vaikealukuiseksi, minusta kyse on ennemminkin kerrontatyylistä.

Tästä kirjasta ei voi kirjoittaa nopeaa referaattia, vaan sitä on pysähdyttävä välillä pohdiskelemaan.
Kirjasta tekee haastellisen, sen kerroksellisuus. Teksti liikkuu monessa eri ajassa, se poukkoilee meneisyyteen ja nykyhetkeen. Koska henkilöiden nimet ovat afrikkalaisia, eivätkä ne jää helposti mieleen, minun on välillä palattava takaisin, jotta tiedän, kenestä kulloinkin on kysymys.

Kirja päähenkilö on Okonkwo, Umuofian kylässä asuva merkittävä mies. Hänen isänsä oli tunnettu saamattomuudestaa ja laiskuudestaan ja Okonkwo taisteleekin koko elämänsä sitä vastaan, että hänestä ei tulisi vain isänsä kaltaista vätystä. Siksi hän on nuoruudestaan asti paiskinut kovasti töitä ja kasvattanut omaisuuttaa. Perhettään, johon kuuluu kolme vaimoa ja kahdeksan lasta, hän ohjaa ankaralla kädellä.

Achebe johdattelee länsimaisen lukijan lempeästi afrikkalaiseen menneisyyteen, johon kuuluvat läheisesti klaanit, luonto ja mystiikka. Naisia kutsutaan viittamalla heidän vanhimman lapsensa nimeen tyyliin Nwoyen äiti. Klaanin säännöt ovat ehdottomia ja niitä rikkovia halveksitaan, sillä yksi itsekäs teko saattaa vaarantaa koko heimon tulevaisuuden.Tämän saa tuta myös Okonkwo, joka pahoinpitelee nuorimman vaimonsa rauhanviikolla.

Achebe tuo hyvin ilmi sen, että afrikkalaisten perinteinen elämäntapa on ollut hyvin säädeltyä ja säännönmukaista. Eurooppalaiset valloittajat eivät sitä kyenneet näkemään.

Achebe kuvaa neutraalisti ja liikaa värittämättä valkoisen miehen saapumisen klaanin maille ja kristinuskon aikaansaaman hajaannuksen. Achebe saa minut samaistumaan klaanin miehiin, jotka naureskelevat lähestyssaarnaajan puheille kristinuskon jumalkäsityksestä. Toisaalta se saa ymmärtämään sen arvokkaan työn arvon, jota lähestyssaarnaajat omassa, vahvassa uskossaan heimojen parissa tekivät. Umuofian kylässä esim. kaksosina syntyneet lapset hylättiin metsään samoin kuin osut, klaanien ulkopuolelle jätetyt hylkiöt. Heidät kristinusko kirjaimellisesti pelasti.

Chinua Acheben sanotaan olevan afrikkalaisen romaanikirjallisuuden isä. Kaikki hajoaa -romaani tuo mieleeni väistämättä Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen. Achebe kuvaa samalla lämmöllä kansansa ihmisiä kuin Kivi veljeksiä. Kirjan henkilöt kertovat lapsilleen viehättäviä satuja ja opettavaisia tarinoita. Niihin tekisi mieli palata uudelleen ja kirjoittaa ne muistiin eteenpäin kerrottavaksi.

Vaikka kirjan loppu on traaginen, siitä tulee hyvä ja tasapainoinen olo. Acheben kirja on teos, jonka jälkeen tietyt asiat loksahtavat kohdalleen. Menneisyyttä ei voi enää muuttaa, mutta tällaisten teoksien jälkeen sitä ymmärtää piirun verran paremmin.