Kirjoittamispäiväkirja köyhyydestä

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentien 20

Varasin Rosenlundin teoksen kirjastosta luettuani HS:n artikkelin Suomi sai uudet säädyt (4.1.2014).

Rosenlund kirjoittaa köyhyydestä. Teos on omaelämäkerrallinen kertomus nuoresta perheenisästä, pätkätöistä, lähiöistä, niiden asukkaista ja sitkeästi hengissä pysyvästä unelmasta kirjoittaa.




Kirjan alkusanat, ensimmäiset viisi sivua vangitsevat lukijan. Harkittuja lyhyitä, koruttomia lauseita.

           "Lapsuuden ääriviivat häämöttävät aikuisen arjessa. 
            Vaikka ympäristö on toinen ja vuodet virranneet vääjäämättömästi, 
            nousen joka aamu lapsena, joka kerran olin."

           "Toisinaan rakkaus on onnistunut puhkomaan meitä ympäröivän pimeyden, 
            toisinaan olemme päättäneet, etteivät vastoinkäymisemme saa määritellä 
            meitä ihmisinä joita olemme ja joita meidän on oltava."

Rosenlund on kirjoittanut teoksen, joka hänen oli pakko kirjoittaa voidakseen hengittää. Vaskivuorentie 20 kertoo tarinan kahden sukupolven loputtomasta sinnittelystä, mutta se ei ole romaani köyhyydestä. Sellaisen kirjoittamiseen Rosenlundilla varmasti olisi myös rahkeita ja toivonkin, että hän sellaisen / sellaisia tulee vielä kirjoittamaankin.

Vaskivuorentie 20 on Rosenlundin kirjoittamispäiväkirja. Tai sellaisiksi minä kutsun teoksia, joita naputellaan kirjoittamistuskissa keittiönpöydän ääressä tai milloin missäkin, kun lauseita alkaa nousta tietoisuuteen. Tyylilaji on tuttu muidenkin kirjailijoiden tuotannossa, tunnetuin suomalainen esikuva on Pentti Saarikoski. Alkaessani lukea Rosenlundia, ihastuin hänen lauseeseensa, mutta valitettavasti kielen lyyrisyys ei jatkunut teoksen loppuun asti. Karsimalla kirjoittamiseen liittyviä osioita tarina olisi voinut nousta paremmin esiin. Mukana on on nimittäin eläviä arjen kuvauksia mm. naapureista ja muista Rosenlundin kohtaamista henkilöistä. Teoksessa on taikinanjuurta moneen romaaniin. Nyt nuo tarinat jääävät taustalle vain hajanaisiksi kohtaamisiksi ja ajatelmiksi, kirjoittamispäiväkirjan moniksi sivupoluiksi.

Rosenlund osaa kirjoittaa. Hänellä on valtava vimma kirjoittaa. Esikoisteoksen julkaiseminen on varmasti iso helpotus, mutta se voi olla myös valtava taakka. Toisen teoksen työstäminen ei ole helppoa, ellei romaanikäsikirjoitus ole jo valmiina pöytälaatikossa odottamassa. Kynnys fiktiivisen tekstin tuottamiseen saattaa olla valtava. Ihmiset tuntevat jo sinun oman tarinasi, osaatko kertoa myös muiden tarinoita?

Leimautumisessa tietyn aihepiirin kirjailijaksi on aina riskinsä. Saman tarinan voi yrittää kertoa kahdesti, se usein annetaan anteeksi, mutta kolmas kerta alkaa jo tympäistä. Siksi minä väsyin lukemaan Doris Lessingiä ja suhtaudun hieman epäilevästi jopa Kjell Westöön. Aikaisemmin ihailin Milan Kunderan tapaa pohtia sanojen etymologiaa, mutta jälkeenpäin teoksia lukiessa jatkuva vatvominen tuntui kiusalliselta.

Toivon, että Rosenlund jatkaa kirjoittamista ja kirjoittaa hyviä romaaneja 2000-luvun köyhyydestä. Minua ei haittaisi, vaikka hän kirjoittaisi ensimmäisessä kirjassaan oman perheensä tarinan fiktiivisessä muodossa. Lukisin sen mielellään uudestaan. Seuraavassa tarinassa voisi olla jonkun muun lähiön asukin näkökulma. Tällaiselle kirjallisuudelle on mielestäni tilaus! Ja kaiken kruunaisia taitava, kaunis kieli. Ei köyhyydestä tarvitse kirjoittaa rumasti ja karusti. Köyhyydestäkin löytyy rutkasti lyyrisyyttä. Sen Rosenlund teoksensa alkusanoissaan osoittaa.

Kiehtova miellekartta menneisyydestä nykyisyyteen

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Khaled Hosseini on mykistävän upea tarinankertoja. Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa olivat romaaneja, joiden lukeminen oli nautinto. Siksi halusin ehdottomasti hankkia uusimman Hosseinin omaan kirjahyllyyni ja se olikin toinen itselleni ostamani joululahjakirja. 

Kuva: David Mark (tpsdave) Pixabay

Hosseinin teos on kerronnallisesti rakennettu todella taitavasti. Sitä lukiessa mieleen piirtyy kauniisti kaartuva ja kiemurteleva miellekartta, jossa henkilöt ja tapahtumat vaivattomasti sulautuvat toisiinsa. Kirja kattaa 80 vuoden tapahtumat ja luulisikin, että tuollaisen ajanjakson käsittelyyn ja jopa kahdeksan eri henkilön näkökulmasta kerrottuna, vaatisi useita satoja sivuja, mutta Hosseini kykenee sijoittamaan monipolvisen ja -äänisen kertomuksensa neljään sataan sivuun. 

Romaani alkaa afgaani-isän kertomalla vanhalla tarinalla Baba Ayyub -nimisestä miehestä, joka joutuu luopumaan omasta lapsestaan. Tämä tarina muodostaa kehyksen koko romaanille. Alussa kertojaäänen saa pieni Pari-niminen tyttö, myöhemmin vuoronsa saavat hänen veljensä Abdullah, lasten eno Nabi, tämän sisar Parwana, 2000-luvulla perheensä asuinsijoille Afganistaniin matkustanut Idris, huumekartellin johtajan poika Adel sekä yhdysvalloissa elämänsä asunut Pari-niminen nuori nainen. 

Hosseinin romaani on  kokonaisuudessaan elämys. Kerronta ja kuvaus imaisevat mukaansa ensimmäisiltä sivuilta saakka. Henkilöt ovat sopivasti rosoisia ja yllätyksellisiä. Hosseini kuvaa taitavasti siirtolaisuutta. Kuinka helposti oletamme ihmisistä asioita pelkästään etnisen taustan perusteella, vaikka suurin osa ihmisen identiteetistä saa rakennusaineensa siitä fyysisestä ympäristöstä, jossa hän varttuu. Yksilön kannalta kyseessä on suuri arpapeli. Kohtalo heittelee ihmisiä maailman eri laidoille, sulkee ensin ihmiset suureen kouraansa kuin arpakuutiot, ravistelee ja päästää heidät sitten irti...

Hosseinin kirjat ovat minulle erityisen rakkaita, sillä tunnen monia Suomessa asuvia afganistanilaisia ja minulla on ollut onni tutustua heidän kulttuuriinsa jo yli kymmenen vuoden ajan. Tätä kirjaa lukiessani ajattelin Mariamia, Masudaa, Mojdaa, Seleä, Dibaa, Behesteä, Feresteä, Siwaa, Wahidia, Wahabia, Mortezaa, Habibia, Omedia, Alia, Elhamia, Ekramia, Mostafaa, Mustafaa, Nawidia, Rafia, Ferdausta, Danielia, Ahmadia ja muita Suomessa asuvia afgaaninuoria. Heidän kaikkien sisällä on vastaavia upeita ja kauniita miellekarttoja, joista saisi punottua kiehtovia tarinoita. Ehkä joku heistä jonakin päivänä on valmis kirjoittamaan omansa romaaniksi.