Murhamamman elämäkerta

Agatha Christie: Vanha hyvä aikani. WSOY

Olen lukenut aikaisemminkin Agatha Christiestä, joten aihe oli minulle entuudestaan tuttu. Tuolloin opin mm. sen, että yläluokkalaisten tapa asua talvet ulkomailla johtui nimenomaan siitä, että heillä ei ollut varaa ylläpitää isoja talojaan ja sen henkilökuntaa ja siksi he muuttivat halvempien elinkustannusten perässä Välimeren rannikolle. Melko tyylikäs tapa köyhäillä.

Tavallaan viehättävä on Christien luonnehdinta isästäänkin:

Nykyisten mittapuiden mukaan isääni ei luultavasti katsottaisi suopein silmin. Hän vietti varsin joutilasta elämää. Silloin elettiin pääomatulojen aikaa, ja ihmisillä, jotka tulibat "omillaan" toimeen, ei ollut tapana tehdä työtä. Heidän ei edellytetty tekevän työtä. Epäilen sitä paitsi suuresti, olisiko isäni muutenkaan ollut hyvä työntekijä."

Christie keskittyy kirjan alussa kuvaamaan onnellista ja huoletonta lapsuuttaan ja nuoruuttaan, joka päättyi isän kuolemaan. Hänen sisarensa avioitui ja äitinsä terveys alkoi huonontua. Mutta nuoren Agathan elämä ei ollut suinkaan ilotonta, hän rakasti uimista, rullaluistelua ja lukemista. Hän haaveili omam romaanin kirjoittamisesta. Hän opiskeli ranskalaisessa pensionaatissa, opiskelu pianonsoittoa ja laulua. Christie kuvailee viktoriaanisen ajan seuraelämää tapaan, joka on tuttua esim. englantilaisista pukudraamoista. Toisin kuin ystävättärensä, jotka astuivat seuraelämään Lontoossa tai New Yorkissa, Agatha-neidin debyytti tapahtui Kairossa.

Tarinoiden kirjoittamisen Christie aloitti vuonna 1911. Hän lähetti niitä lehdille, mutta ne palautettiin yksi toisensa jälkeen. Ensimmäiseen salapoliisitarinaan hän sai kimmokkeen sisarensa kanssa käymästään sanailusta. Sisar väitti, että Agatha ei pystyisi kirjoittamaan kelvollista salapoliisitarinaa, sillä niitä on hyviin vaikea sommitella".

Ensimmäisen salapoliisitarinansa kirjoittamisen Christien aloitti työskennellessään sodan aikana sairaalan apteekissa. Myrkkypullojen keskellä hän pohti, mikä olisi rikos, kuka murhaisi kenet ja mikä olisi motiivi. Sen jälkeen oli päätettävä, kuka olisi salapoliisi. Jostakin syystä hän tuli ajatelleeksi belgialaisia sotapakolaisia, ja kuinka ollakaan, hän valitsi salapoliisikseen belgialaisen sotapakolaiseksi joutuneen eläkkeellä olevan poliisiupseerin. Hercule Poirot oli syntynyt!

Stylesin tapaus valmistui sodan aikana ja Christien lähetti sen kustantamoihin, joista se lähetettiin takaisin. Mutta elämä jatkui. Sota päättyi, Agatha ja Archie saivat tyttären ja olivat aloittaneet seesteisen perhe-elämän. Christie sai kutsun tulla kustantamoon keskustelemaan käsikirjoituksestaan. Neuvottelujen jälkeen Stylesin tapaus päätettiin julkaista ja samalla Christie tuli sitoutuneeksi tarjoamaan kustantajalle viisi seuraavaa romaaniansa.

Christie kuvaa elävästi naisen elämää kodin ja työn ristipaineessa. Hänelläkin oli onneksi lastenhoitajansa ja toisinaan kotiapulainen, joka auttoi sekä lapsen että taloudenpidossa. Tällaisesta nykynainen voi vain haaveilla, vaikka hän voisikin viedä lapset aamulla päiväkotiin ja tilata viikkosiivouksen kotiinsa. Nykyvanhemmat tuskin voisivat kevein sydämin jättää lapsensa kotimaahan ja lähteä maailmanympärysmatkalle. Agathalle ja Archielle se oli kuitenkin mahdollista.

Agathan ja Archien avioliitto loppuu aviomiehen uskottomuuteen. Christiestä tulee yksinhuoltaja. Hän jatkaa kirjoittamista, tytär opiskelee sisäoppilaitoksessa. Itsenäisenä naisena hänellä on mahdollisuus päättää omista asioistaan. Christie haaveilee pienestä matkasta aurinkoon ennen kuin tytär tulee joululomaksi kotiin. Kohtalo tarttuu ohjaimiin ja kuinka ollakaan Länsi-Intian ja Jamaikan sijasta Christie hyppääkin Idän pikajunaan ja matkustaa Bagdadiin.

Se ei jää hänen viimeiseksi matkakseen itään. Joululoman jälkeen hän matkustaa Rooman ja Beirutin kautta Bagdadiin. Siellä hän käy tutustumassa arkeologisiin kaivauksiin ja tapaa toisen aviomiehensä Max Mallowanin.

Elämä arkeologin rinnalla vie Christien useiksi vuosiksi ulkomaille. Agatha ja Max palasivat Englantiin ja heillä molemmilla oli runsaasti kirjallisia töitä. Toisen maailmansodan aikana Christie työskenteli sairaalassa, kuten oli tehnyt jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Agathasta tulee sodan aikana isoäiti ja hän kirjoittaa salapoliisiromaaneitaan.

Christie kirjoitti viimeisen kappaleen omaelämäkertaansa vuonna 1965. Lopussa hän pohtii kirjallista uraansa. Hän mainitsee Väärän vänkyrän talon ja Syyttömyyden taakan parhaiksi salapoliisikirjoikseen. Välit aviomieheen ovat kunnossa. Myös hänen uransa kohokohdat saavat tilaa elämäkerran loppuosassa.

Agatha Christien elämä on kokonaisuudessaan kiehtova ja loistava esimerkki aikansa englantilaisesta naisesta. Hänestä kuka tahansa keski-ikäinen nainen voi ottaa mallia, vai mitä ajattelette tästä:

Olen iloinnut suuresti siitä toisesta kukinnan kaudesta, joka alkaa silloin kun tunteitten ja henkilösuhteiden leimaama elämä päättyy ja kun äkkiä - noin viidenkymmenen vuoden iässä - huomaa, että edessä avautuu kokonaan uusi elämä täynnä asioita, joita voi ajatella ja tutkiskella ja joista voi lukea. Huomaa äkkiä käyvänsä taidenäyttelyissä, konserteissa ja oopperassa samalla innolla kuin kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin. Ohi on se kausi, jonka aikana henkilökohtainen elämä vaatii kaiken tarmon, nyt on jälleen vapaa katselemaan ympärilleen. Voi nauttia joutilaisuudesta, nauttia asioista. On yhä kyllin nuori matkustaakseen, joskaan ei enää kestä yhtä rankkaa elämää kuin joskus aikaisemmin. On aivan kuin olemuksessa nousisi uusi ideoiden ja ajatusten mahla. Sen rinnalla tietysti seuraa kaiken aikaa lisääntyvän iän rangaistus  - lähes aina kolottaa jokin kohta. - - -  Kaikki tämä on koettava, ja kaikki se on kestettävä. Uskon kuitenkin ihmisten noina vuosian tuntevan saamastaan elämän lahjasta suurempaa ja elävämpää kiitollisuutta kuin koskaan aikaisemmin.

Elämäkerranviimeiset sanat ovat myös paljon puhuvat:

Lapsisanoo: "Kiitos, Herra, hyvästä ateriasta."
Mit itse sanoisin seitsemänkymmentäviisi täytettyäni? "Kiitos, Herra, hyvästä elämästä ja kaikesta rakkaudesta, joka on tullut osakseni."

---------------------
Aika paljon tekstiä syntyi kirjasta, jota en muka edes kunnolla lukenut läpi ja jonka meinasin ainoastaan mainita kirjalistassa.

Tämä blogi on osoittanut minulle, miten paljon enemmän lukemastaan saakaan irti, kun siitä on kirjoitettava edes jotakin.

Kaupunki, meri ja vuoret.

Jyrki Kiiskinen: Sillä ei ole nimeä. Art House.

Kiiskisen Onnenpyörä opetti minulle tarkkaavaisuutta. Ymmärsin, kuinka tärkeä jokainen yksityiskohta runoteoksessa on. Mikään taideteos ei pysty karistamaan itsestään kontekstia; aikaa ja paikkaa, jossa se on luotu. Ilman kontekstia Kiiskisen Onnenpyörä-kokoelman runot olisivat jääneet irrallisiksi ja käsittämättömiksi. Toisella lukukerralla ne heräsivät eloon. Olen todella vaikuttunut!

Olin lainannut kirjastosta neljä Kiiskisen kokoelmaa ja mitään sen kummemmin ajattelematta satuin lukemaan Onnenpyörän ensimmäisenä. Jäljelle jääneet päätin lukea ilmestymisjärjestyksessä. Sillä ei ole nimeä on Kiiskisen toinen runokokoelma, joka ilmestyi vuonna 1990.

Aloittaessani lukemisen yritin olla varuillani. Luin ensin kirjan takakansitekstin ja kaikki aloituslehdet huolella. Kokoelman alussa on maininta, että runot ovat elegioita. Aloinkin lukea ensimmäisiä runoja elegisella mitalla. Se toimi yllättävän hyvin, vaikka ei ihan leinomaisiin sfääreihin yltänytkään.  Elegian kaihoisa pohjavire Kiiskisen teksteistä kuitenkin välittyi selvästi:

Mihin joutui unistani suhina ja sirkat
jotka hankasivat
väsymättä teräviä jousiaan.

Matkustan taas kiven sisään
ja putoan sen syvyyteen,
kaikuvaan hormiin joka vie
tilattomaan pimeään tyhjään.

On minullakin ollut sisälläni avaruus
jossa trooppiset lehdet avautuvat
syleilemään tuulta ja valoa.
Nyt minä olen luonnoton,
istun keittiössäni, koneiden ryteikkö
on saartanut minut
enkä näe aurinkoa
keinovalon lävitse.
Siellä jossakin lakeudet kasvavat yhä
sakeaa ruohoa, mutta minussa ei ole
tilaa avarille näkymille.

Käteni on veltto
pöytä on kylmä.
Jokin merkitys unohtui kun rakensimme
maailman uudelleen.

Kiiskisen kokoelmassa on vain kolme runoa. Ensimmäinen niistä on yli 50 liuskaa pitkä. En jaksanut lukea sitä kokonaan elegisella mitalla. Hauska yhteensattuma oli, että juuri edellisenä iltana olin Pulsen keikalla, jossa bändi esitti Pink Floydin Dogs-kappaleen, jonka kesto on 17 minuuttia. Ehkä sen vuoksi minun oli helppo uppoutua näin pitkään runoon. Olin valmiiksi jo oikealla taajuudella.

Ensimmäisessä runossa viehätti juuri se, että se vei lukijansa matkalle. Runon alusta huokuu kaupungin yksinäisyys, karuus ja pimeys. Urbaanin elämän ääniä, raitiovaunu, lokit, kellon viisareiden raksahdukset.

Runon puhuja kaipaa merelle, vaikka tunnistaa senkin menneeksi illuusioksi:

Kivi oli lämmin ja laakea jalkapohjan alla;
tuuli kävi ylitsemme
kuin ystävällinen henki, lepäsimme

kalliolla vierekkäin

ja grilli savusi

ei mustaa vaan valkoista savua,

tuuli nuoli alastomat ruumiit,

sinä nauroit.

Juoksimme vesirajaa pitkin kuumina

ja sukelsin,

vesi kadotti värinsä, näin aalloissa

liikkuvat kasvit,

ne kietoivat minut

ja olin onnellinen, onnellisempi 

kuin elokuvan ihmiset

------

Kaipaan merelle vaikka merellä ei ole

mitään tarjota;

kaljut kivet laakeat luodot

pistävät esiin veden äänettömyydestä

vaaleampina kohtina.

Sen paremmin en osaa selittää.

Todella viehättävä on myös kevääseen ja kesään puhkeavan kaupungin kuvaus:

Puistossa syntyy lauluja kun kevät puhkeaa
arasti lumen alta
ja viini on pyhitetty pulloihin.
Ihmiset kokoontuvat terasseille meluamaan,
puhe sorisee,
solisee olut laseissa keltainen valo.
Lopulta nauru läikkyy
ja vahtimestari ryhdistäytyy näkyvästi.
Hän seisoo portin pielessä ja ruskettuu
kasvoistaan, koko talven
hän harjoitti lihaksiaan
ja nyt puku kiristää niitä.

Uimarannalla selät kiiltävät
ja värikäs pallo pomppii niiden keskellä;
rinnat haluavat ulos koteloistaan
nyt kun aurinko on palanut
ja vaatteet vähenevät.
On aika etsi' tarkoitus
ruumiin kauneudesta joka ei mätäne.

Kävelen kojujen ohitse huudoista välittämättä,
kävelen torin halki sataman taakse.
Ei ystävät nosta, ei näe ei kuule.

Runon loppu luo kirpaisevan ristiriidan, runonpuhuja poistuu valosta ja keveydestä harmauteen. Tuttu tunne, keveys ja huolettomuus ovat illuusiota.

Meren sijasta pakopaikan tarjoaa vuoret. Runonpuhuja vaihtaa toiseen persoonaan. Kenelle hän puhuu? Itselleen, ystävälleen, rakastetulleen?

Petyit maailmaan ja pakenit vuorille.
Ruoho soi tuulessa, tuuli nuolee kivet
jäkälät ja kaarnat,
petäjät tuoksuvat kuin naaraat.
Et tarvitse muuta.

Tuttua kuvastoa löytyy myös koulun iltavahtimestarilta. Runon puhuja istuu käytävällä ja havainnoi liikuntasalista kaikuvia ääniä, seinäkellon raksahtelua ja ohiajavien bussien valokiilojen heijastuksia koulun lasiovissa.  

Kokoelman loppuosa jää minulle hieman etäiseksi.
Mutta se ei haittaa, sillä olen jo saanut näistä säkeistä jo irti enemmän kuin alkuun uskalsin edes toivoa.

Runoudesta kirjoittaminen on minulle epämukavuusalueelle astumista. Olen iloinen, että intouduin kirjoittamaan tämänkin verran lyriikasta. Jätän kaksi seuraavaa Kiiskistä myöhemmäksi ja luen välillä jotain tutumpaa ja turvallisempaa.