Keski-ikäistä kipuilua

Jarkko Tontti: Lento

Olin lukenut Tontin Lento-romaanista blogikirjoituksia ja kun löysin sen kirjaston hyllystä, päätin lukaista sen. Lukaisemiseksi se jäikin. Jaksoin lukea alusta huolellisesti noin kolmasosan kirjasta ja loppuosan kahlasin nopeasti läpi. 5-kymppinen Tiitus ja hänen naisseikkailunsa eivät nyt oikein kolahtaneet.

Kirjoilla on kohderyhmänsä  ja minä en tämän kirjan kohderyhmään kuulu. Lukiessa oli olo, kuin olisi ihan väärän seurueen kekkereillä. En löytänyt kirjasta ketään henkilöhahmoa, johon olisin voinut samaistua. Tontin kuvaamat ihmiset jäivät karikatyyrisiksi. Tiitus on juuri sitä miestyyppiä, johon minä en koskaan retkahda. Vaikka hän on pelimiehiä, hänessä ei ole mitään renttua. Rasvatahra paidassa ei hänen kiiltoaan himmennä. Kiiltokuvapoika mikä kiiltokuvapoika. Hänen vaimonsa Aurora on juuri sellainen täydellinen nainen, joka saa kylmät väreet kulkemaan selässä. Nainen pitää kulissit ja kroppansa koossa. Onko hän onnellinen, sitä kukaan ei tiedä? Sympatiapisteitä heruu ainoastaan sikamaisesta aviomiehestä. Loppuratkaisu oli odotettu. Hyvä Aurora, jee...

Tiituksen rakastajatar on taas tyypillinen wanna be -vaimo. En ymmärrä, mitä fiksut ja kypsät miehet näkevät tässä naistyypissä. Tai eivät he näekään, nämä reppanat wanna be -machot heitä ympärilleen keräilevätkin. Tiituksen lentomatkaseuralaiset Maria, Raija Ja Kasim kuvasivat ehkä tyypillisiä uraihmisiä, joita tapaa seminaareissa ja lentokoneissa. Koska minä en tuohon jakkupukusarjaan osallistu, hekin jäivät minulle vieraiksi.

Kirja sinäänsä ei ollut huonosti kirjoitettu, mutta mikäli seura ei nappaa, ei itse matkakaan tunnu oikein miltään. Juonta en viitsi edes kommentioida, koska en enää puolenvälin jälkeen siihen sen kummemmin keskittynyt.

Lento on varmasti jopa riemastuttava lukukokemus jollekulle, joka löytää siitä omaa elämäänsä liippaavia piirteitä. Minä vedän joka aamu kulahtaneen villapaidan päälleni ja hyppään seutukunnan bussiin ja olen onnellinen siitä, että minun elämäni on juuri tällaista kuin se on. Tuo tunne on vain vahvistunut luettuani Lento-romaanin. Kiitos siitä.

Saksalaisen sotilaan näkökulma

Erich Maria Remarque: 

Länsirintamalta ei mitään uutta.

Varasin Remarquen teoksen kirjastosta erään kollegani innostamana. Olin laatinut oppilailleni kirjalistan sotaa käsittelevistä kirjoista ja kysyin historian opettajalta lisäyksiä listaan. Olin kyllä kuullut teoksen nimen aikaisemmin, mutta en ollut koskaan nähnyt edes siitä tehtyä elokuvaa. Kiinnostuin kirjasta entistä enemmän kuultuani, että se kertoo saksalaisten nuorten miesten kokemuksista. Jostakin syystä olin ajatellut, että sekin on kirjoitettu liittoutuneiden näkökulmasta, kuten lähes kaikki muutkin ensimmäistä tai toista maailmansotaa käsittelevät teokset, jotka olen lukenut tai katsonut televisiosta.

Länsirintamalta ei mitään uutta -teoksen päähenkilö on Paul, joka on lähtenyt parikymppisenä nuorukaisena seitsemän opiskelukaverinsa sotaan. Kukaan pojista ei osannut aavistakaan, että sota veisi heidän loput nuoruusvuotensa. Romaani näyttää todenmukaisesti, mitä sota tekee ihmisen psyykkeelle. Viattomimmastakin pojasta kuoriutuu juoksuhaudassa säälimättä tappava eläin, mikäli hän ei anna pelon lamauttaa itseään.

Surullisinta luettavaa on kuitenkin kuvaukset lomilta. Kotona muut ihmiset kohtelevat sankarina ja kyselevät rintamakokemuksista, joista nuoret miehet vaikenevat kuin yhteisestä päätöksestä. Siviilielämä tuntuu kaukaiselta ja vieraalta, pääsy rintamalle muiden sotilastovereiden luo tuo helpotuksen. Romaanin loppu jättää haikeuden lukijan mieleen, mutta toisaalta se lohduttaa.

Yle esitti tammikuussa 2014 saksalaisen minisarjan Sodan sukupolvi. Se kertoo viidestä berliiniläisestä nuoresta toisen maailmansodan pyörteissä. Kuten Remarquen nuoret saksalaissotilaat, nämäkin nuoret kuvittelevat, että suursota kestää vain hetken. Tämäkin teos kuvaa hyvin tavallisten saksalaisten nuorten ajatuksia ja tuntoja sodasta, joka näyttäytyy heille kovin toisenlaisena kuin valtion johto antaa kansalaistensa ymmärtää.

Molempien teosten jälkeen minua jäi askarruttamaan sodasta elossa selvinneiden kohtalo. Kuinka elää rikkoutuneen mielen kanssa siviilissä. Millaisin eväin nämä sodan sukupolvet maailmaansa rakensivat ja millaisen henkisen perinnön he jättivät tuleville sukupolville. Jotkut rintaman kauhuista selviytyneet ovat jalostaneet noista kokemuksistaan taidetta. Tunnetuin lienee J R R Tolkien, joka purki sotatraumojaan Taru Sormusten herrasta -trilogiassaan. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen on sekin kirjoitettu toisen maailmansodan varjoissa.