Taija Tuominen:
Tiikerihai
Wsoy. 2000
Olen lukenut Taija Tuomisen Tiikerihain aikaisemminkin, mutta minulla ei ollut siitä kunnon mielikuvia. Olen lukenut sen kolmikymppisenä ja silloin varmasti enemmän samaistunut kirjan päähenkilöön, Elisaan. Nyt päälle nelikymppisenä minä luen samaa teosta Elisan äidin näkökulmaa painottaen. Kolmikymppisenä lukijana äidin käyttämä raaka kieli varmaan hämmensi, nyt se ei edes hetkauta. Ei ihmisen luonne iän myötä laimene tai tasoitu.
Olin aikaisemmin lukenut Tuomisen kirjoittajaoppaan, jonka lopussa hän kirjoittaa tästä esikoisestaan. Kun luin ensimmäiset rivit, tajusin, että kirja on hyvin kirjoitettu. Sen kieli on sopivan rosoista, mutta helppoa luettavaa. Se on äärimmäisen hiottu ja niukka, mikä mielestäni on merkki siitä, että alkuperäinen teksti on ollut paljon runsaampaa ja täynnä yksityiskohtia, jotka on kerros kerrokselta kaavittu valmistuvan romaanin ympäriltä pois. Jäljelle on jäänyt kaikki oleellinen.
Tuomisen teos on inhorealistinen kuvaus perheestä. Siinä juodaan viinaa, oksennetaan ja paskotaan. Inhottavinta on lukea äidin harjoittamasta henkisestä väkivallasta. Hän on koko Elisan lapsuuden ja vielä aikuisiälläkin pitänyt tytärtään otteessaan uhkailemalla itsemurhalla. Vastenmielisellä tavalla äiti maksattaa oman katkeruutensa anopillaan, miehellään ja tyttärellään. Tytär kipuilee ja hapuilee omassa elämässään, mutta selviytyy.
Tällaisia kirjoja ei kuitenkaan jaksa lukea kovin useita. Hieman vastaavanlaisia teoksia ovat Kreetta Onkelin Ilonen talo ja Susanna Alakosken Sikalat. Tiikerihai on varmasti teos, joka Tuomisen on ollut pakko kirjoittaa alta pois kummittelemasta. Aiheita tuleviinkin karuihin kasvukertomuksiin löytyy nykyäänkin iltapäivälehtien otsikoista ja ne löytävät usein tiensä yhteiskunnallisiin dekkareihin, ei niinkään muuhun proosaan.
Tiikerihai on lukemisen arvoinen teos. Yksi asia harmitti; teoksen nimi jäi minulle edelleen arvoitukseksi, vaikka siihen monessa kohdin viitattiinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti